Silent key

Tällä sivulla julkaistaan muisteluksia ja muistokirjoituksia silent key -radioamatööreistä.

  • Tälle sivulle tarkoitetut kirjoitukset voi lähettää osoitteella muistelu ät sral piste fi. Tekstin mukana voi lähettää kuvan, resoluutio 72 dpi on näille sivuille riittävä.
  • Kirjoitus lähetetään omalla nimellä.
  • Muistelus voi olla hetki, sattumus, tilanne, ensi QSO tms. edesmenneen henkilön amatööritaipaleelta.
  • Kirjoituksen on oltava hyvän tavan mukainen. Kirjoituksen julkaisemisesta päättää webmaster.
  • Lehteen tarkoitetut muistokirjoitukset lähetetään edelleen erikseen lehden osoitteeseen. Tälle sivulle lähetettyjä muistokirjoituksia ei julkaista lehdessä ilman eri pyyntöä.
  • Kirjoitukset laitetaan tälle sivulle niin pian kuin toimiston työtilanne sallii.

Henkilöluettelo


Jokaisella radioamatöörillä on omat tarinansa

Avainkysymys kuuluukin: kuka nämä tarinat kertoisi ja laittaisi julki? Jollei asianomainen tee sitä itse eläessään, tehtävä jää jälkeen jääneille sukulaisille tai tuttaville tahi radioamatööriystäville, sikäli kun nämä tarinat on joskus kuultu ja ehkä jossain muodossa tallennettu. Mieti, oletko mahdollisesti yksi näistä mainituista.

Olen seurannut suomalaista radioamatööritoimintaa koko sodanjälkeisen ajan ja itse workkinut luvanvaraisesti v. 1951 lähtien. Matkan varrella olen haastatellut puolisen sataa ja tavannut nokitusten pari kolme sataa sekä workkinut melkoisen määrän OH-amatöörejä. Arvokkainta antia ovat olleet radioveteraanien henkilökohtaiset kokemukset ja kertomukset radioamatööritoiminnan alkuvuosikymmeniltä, sotavuosilta ja sodan jälkeiseltä ajalta. Näitä kirjoituksia on osin julkaistu lehdessämme ja SRAL;n 75-vuotisjuhlakirjassa.

Tällä saralla on paljon tekemätöntä työtä; monta tarinaa on kertomatta ja jääkin kertomatta, ellet tartu tilaisuuteen. Juuri sinä voisit kertoa oman tai ystäväsi tarinan, jos rohkeasti ryhdyt tuumasta toimeen. Kynnys ei ole niin korkea kuin miltä se ehkä näyttää. Lehtemme toimitus ja webmasteri odottaa toiveikkaana postiasi!

Talkoohengessä mukana

Reino Janhunen, OH2HK


Viriävää VHF-aktiviteettia

Kuvassa Juhani Tuuli, OH5PN.

Juhani Tuuli, ex OH5PN, Suomen
radiohistoriallisen seuran radiopajan ovella
Jyväskylässä lokakuussa 1999. Kuva: OH2HK.

Sattuipa käteen vanha VHF-lokini vuodelta 1958, jolloin oli mahdollisuus 50 MHz:n työskentelyyn Plh:n erityisluvalla kansainvälisen geofysiikan vuoden (IGY) aikana. Luvat haettiin, saatiin, ja rigejä kasattiin innolla keväällä -58. Laitteita piti testata, mutta vasta-asemia oli harvassa. Paikallisesti signaalini oli kuullut ensimmäisenä työkaverini Seppo Lehtinen, OH2TV. Kauempaa apuun tuli innokas VHF-mies Karhulasta, Juhani Tuuli, ex OH5PN (1930-2011). Sovittiin kahdeksalla kympillä skedistä. Hän kuunteli kuutta metriä TV-vastaanottimen I-aluetta virittämällä ja minä painelin cw:tä Matinkylästä n. 20 wattisella. Crossband-QSOhan siitä tuli 16.6.1958. Näin kuuden metrin viritykset oli todettu toimiviksi ja DX-jahti saattoi alkaa.

Kesän aikana tuli sporadisen E:n aikana muutama yhteys Eurooppaan ja marraskuussa bandi aukesi F2-kerroksen avulla jenkkehin. Ensi yhteys oli 1.11.58 W2UTH. Keliä kesti marraskuun ajan muutaman päivän välein ja lokiin tuli reilu puoli tusinaa W-yhteyksiä, suurin osa W4-asemia. Johtuiko ehkä 120 metriä pitkän long wire-antennini suuntaavuudesta, mene ja tiedä. Saldo vuoden -58 kuudelta metriltä kaikkiaan vajaa 30 yhteyttä.

Juhanin, ex OH5PN, apua tarvittiin uudelleen, kun siirryin v.-59 keväällä kahdelle metrille. Ensi yhteys oli 29.5.59 ja jatkossa sitten kymmeniä lisää. Tuon ajan muita varmoja kahden metrin kusokavereita olivat mm. Pertti Mure, ex OH3TH, Timo Ekko, OH1SM, Olavi Virtanen, ex OH1OZ, Lenna Suominen, ex OH1NL ja vähän myöhemmin loppukesästä Karl Kallemaa, ex UR2BU/ES5D, Esko Jokinen, ex OH3QJ, Leonard Kokko, ex OH3SE ja Espoossa lähituntumassa Pauli Töyrylä, OH2DV. Kun asemia oli harvassa, luotettavan vasta-aseman merkitys oli ratkaisevaa oman aktiviteetin kannalta.

Reino Janhunen, OH2HK


Nuvistoreita heimoveljelle

Kuvassa Karl Kallemaa, ex UR2BU/ES5D.

Karl Kallemaa, ex UR2BU/ES5D.

Karl Kallemaa, ex UR2BU/ES5D (1914-1999) oli Viron tunnetuimpia ja arvostetuimpia radioamatöörejä jo 1930-luvulta. Hän oli suuri Suomen ystävä ja suomalaisten radioamatöörien tuntema kaikkien bandien aktiivinen workkija. Meillä oli ensimmäinen kahden metrin yhteys elokuussa 1960 ja sen jälkeen lukematon määrä lisää. Workkimisen lisäksi kävimme myös kirjeenvaihtoa; kaikkea ei voinut bandilla sanoa. Karl oli syvästi uskovainen mies, joka oli vakaumuksensa takia kohdannut suuria vaikeuksia elämässään, mutta niistä kaikista kuitenkin selvinnyt.

1960-luvun alkupuolella erikoisputket, nuvistorit tulivat VHF/UHF-amatöörien avuksi pienikohinaisina ja kätevinä esim. vastaanottimien esiasteissa. Eräs W6-amatööri, FM-BC -aseman omistaja, oli lähettänyt Karlille ison paketin erilaisia VHF-komponentteja mukaan lukien nuvistoreita, mutta silloinen Viron tulli oli palauttanut paketin lähettäjälle ”liian arvokkaana”. Sovimme, että paketti osoitetaan minulle ja näin tehtiin, eikä mitään ongelmia ollut Suomen tullin kanssa.

Seuraavaksi pohdimme miten saisimme nuvistorit Tarttoon Karlille. Sattui niin sopivasti, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys-painimaaottelu oli tulossa Messuhalliin joskus 60-luvun alkupuolella. Neuvostoliiton joukkueessa oli Karlille tuttuja virolaisia painijoita, joten nuotit olivat siltä osin selvät.

Pistin kameran kaulaan ja nuvistorit pieneen laatikkoon lahjapaperiin, otin toimittajalle sopivan ilmeen ja kävelin muina miehinä maaottelun väliajalla painijoiden pukuhuoneeseen. Tunnistin sovitun henkilön ja menin hänen luokseen ja sanoin: Tere ehtust heimoveli! Jatkoimme hetken jutustelua suomeksi ja eestiksi, lopuksi ojensin hänelle paketin ja pyysin häntä viemään terveiseni OT Karlille. – Näin nuvistorit matkasivat turvallisesti määränpäähänsä. Jonkin ajan kuluttua Karlin RX:n esiasteessa oli pienikohinainen nuvistori!

Reino Janhunen, OH2HK


Piikkarit naulaan ja hamssibandille

Kuvassa Tatu Kolehmainen, ex OH2NT.

OT Tatu Kolehmainen, ex OH2NT, oli vakaakätinen cw-mies, joka ei hevin puheelle eksynyt, vaikka oli saanut hienot modulaattorit lahjaksi USAsta. Kuva: OH2YV.

Tatu Kolehmainen, ex OH2NAI, OH2OI, OH2NT (1885-1967), oikeammin Heikki Taavetti, oli Kolehmaisten veljessarjan vanhin, joka nuoruusvuosinaan nousi kestävyysjuoksun huipulle. Hänellä oli useita Suomen mestaruuksia niin yksittäismatkoilla kuin viestinjuoksussa ja 20 000 m maailmanennätys. Lisäksi hän oli kaksien olympiakisojen kävijä, Tukholma 1912 ja Antwerpen 1920.

Aikansa juoksuratoja kierrettyään Tatu sai kyllikseen ja ripusti piikkarit naulaan, kun oli tutustunut radioamatööritoimintaan. Tämä tapahtui v. 1924 ja Tatu kirjattiin SRAL:n jäseneksi 1928. Samana vuonna hänet valittiin liiton QSL-manageriksi, jota tehtävää hän hoiti v. 1953 saakka, jolloin hänet kutsuttiin liiton kunniajäseneksi. Tatun QTH Kasarminkatu 25 C:ssä tuli monelle OH-ukkelille tutuksi QSL-asioissa.

Tatu oli iloinen ja omaperäinen velikulta, jolla oli aina mojovat ja huumoria hersyvät jutut. Kerrotaan, että vähähäviöistä hopealankaa saadakseen, hän vei juoksemiaan voittopokaaleja hopeasepälle, joka veti niistä tarvittavan määrän hopealankaa Tatun ”low-loss” –vastaanottimeen.

Siirryttyään eläkkeelle Tatu asettui työnantajansa Pohjolan kesäkotiin Villinkiin, jossa hamssiystävät kävivät häntä tapaamassa. OT Risto Kiviluoto. OH2SU kertoi menneensä kerran 50-luvulla naisystävineen Villinkiin Tatua tervehtimään. Tatu heilutteli iloisesti kättään jo kaukaa ja huuteli tervetulleeksi. Jonkin verran hämmästystä vieraissa aiheutti se, että Tatulla ei ollut päällään rihmankiertämää, vain päässä oli leveälierinen olkihattu. Tatu itse ei antanut Aatamin asunsa mitenkään seurustelua häiritä!

Reino Janhunen, OH2HK


Isänmaan asialla vaaran vuosina

Kuvassa Viljo ”Vili” Autio, ex OH2OP.

Viljo ”Vili” Autio, ex OH2OP, radioamatööriasemansa äärellä Helsingin Toukolassa 1990-luvulla. Kuva: OH2HK.

Viljo ”Vili” Autio, ex OH2OP (1917-2001) oli hyvä ystävä ja monivuotinen työtoveri Oy Control Ab –nimisessä työyhteisössä jo 1950-luvulta. Vili oli monitaitoinen radiomies, joka ohjasi meitä nuorempia hameja niin työ- kuin harrasteasioissa. Monet olivat ne Kakkosten Kerhon noviisikurssit, joilla Vili opetti tekniikkaa ja sähkötystä. Ahkera cw-opettaja oli myös Olle Hellsten, OH2LP. Koulutusillan päätteeksi pistäydyimme joskus ravintola Lehtovaarassa Töölössä hiukopalalla ja neuvoa antavilla. Kurssipaikka oli silloin Pauligin huvila Mechelininkadulla.

Vili sai hamssilupansa jo 30-luvulla ja oli siten kokenut sähköttäjä mennessään ruotuväkeen perinteikkääseen Viestirykmenttiin, Viipuriin. Vili ei ehtinyt paljoa siviilissä huilia, kun miehet jo kutsuttiin syksyllä 1939 ylimääräisiin harjoituksiin, jotka sitten jatkuivat tosi toimissa koko talvisodan. Jatkosodassa Vili komennettiin Reino Hallamaan johtamaan radiotiedusteluun Er.P4:ään, os. Marttinan viestiupseeriksi.

Sodan päätyttyä maa varustautui ”kaiken varalta”, kuten historiasta tiedetään. Vili oli mukana siinä 19 luottomiehen joukossa, jotka muodostivat salaisen verkon rungon viestitoiminnan varmistamiseksi miehityksen varalta. Laillisessa järjestyksessä maahan perustettiin peitetoimena radioliikkeitä, joita johtivat entiset Hallamaan miehet. Vili perusti Kajaaniin tällaisen radioliikkeen, joka ratsattiin perusteellisesti siinä vaiheessa, kun ns. asekätkentäjuttu paljastui. Liikkeen lattian alta löytyi viestivälineitä, jotka johtivat kätkijänsä pidätykseen ja aika rankkoihin ”Punaisen Valpon” kuulusteluihin. Oikeudessa tuomioksi tuli 4 kk vankeutta, josta Vili istui 3 kk. – Tässä kohtaa palautuu mieleen radioamatöörin huoneentaulu, jossa todetaan, että radioamatööri ja hänen asemansa on tarvittaessa isänmaan käytettävissä!

Reino Janhunen, OH2HK


SILENT KEY
Väinö K. Lehtoranta, OH2LX

Kuvassa Väinö K. Lehtoranta, OH2LX

OT Väinö, OH2LX mielipuuhassaan pienkoneen ohjaimissa. Hän lennätti ystäviään usein pitkin Suomea ja muuta Eurooppaa ja jopa Karibialle saakka.

Old Timer Väinö Kalevi Lehtoranta (s. Virtanen), OH2LX kuoli vaikeaan sairauteen 16.9.2012 Heinolassa. Hän oli syntynyt Helsingissä 28.7.1932. Hän oli kuollessaan 80-vuotias.

Väinön elämänpolun alku ei ollut helppo, sillä hän menetti äitinsä yksivuotiaana ja isänsä yhdeksän vuoden ikäisenä. Hän joutui sijaisperheeseen holhottina. Tämä ei lannistanut Väinöä, vaan hän aloitti säännölliset ansiotyöt jo 13-vuotiaana lehti- ja kirjapainoalalla. Työuraa kertyikin sitten kaikkiaan lähes 50 vuotta.

Varusmiespalvelukseen Väinö meni Santahaminaan v. 1952 ja suoriutui IT-koulun viestilinjalta priimuksena ja toimi siellä mm. sähkötyksen opettajana. Hamssitutkinto meni sujuvasti läpi v. 1953 ja Väinö sai luvan ja asematunnuksen OH2LX. Ruotukaveri Helge Granberg, ex OH2ZE oli hyvänä tukena harrastuksessa ja myöhemmin työelämässä, sillä Helge järjesti Väinön IBS:n (International Broadcasting Service) palvelukseen vv. 1959-64 legendaarisen George Jacobsin, W3ASK alaiseksi radiotarkkailun, radioaaltojen etenemisen ja tahallisen radiohäirinnän asiantuntijaksi.

Pääasiallisen elämäntyönsä Väinö teki Yleisradion mittausasemalla Laajasalossa ja Jokelassa vv. 1964-93. Työura alkoi siitä, kun Yleisradio halusi valmiiksi koulutetun radiotarkkailijan palvelukseensa. Siinä paneuduttiin seuraavina vuosikymmeninä miltei kaikkeen, mikä aiheutti sähkömagneettisia häiriöitä ja oli mitattavissa. Pidettyään lentolupakirjoja ja IFR- ym. kelpuutuksia voimassa, myös sivutoimiselle mittauslentäjälle oli runsaasti käyttöä kansainvälisten kampanjoiden puitteissa jo v. 1972 alkaen. Vielä vv. 1995-96 Väinö lensi vaativia DGPS-majakkamittauslentoja Merenkulkuhallitukselle. Hän lensi erilaisia mittauslentoja kaikkiaan yli 500 tuntia.

Amatööribandeilla Väinö oli alkuaikoina ahkerasti sähkötyksellä. Työelämän vuosina workkiminen jäi vähemmälle ja huomio keskittyi radiotaajuuksien seurantaan, etenemisilmiöihin ja häiriöiden tarkkailuun. Näistä aiheista Väinö kirjoitti ahkerasti ja asiantuntevasti mm. Radioamatööri-, Radiomaailma- ja Radiot-lehdessä. Väinö sai myös ansaittua tunnustusta osaamisestaan. SRAL palkitsi Väinön Jäämaan 1997 ja Lindellin 2001 palkinnolla. Hän sai Suomen radiohistoriallisen seuran kirjoittajapalkinnon kahdesti, vv. 1999 ja 2006. Hänet kutsuttiin Suomen radiohistoriallisen seuran kunniajäseneksi v. 2006.

Väinö Lehtoranta oli kysytty ja pidetty luennoitsija omilla erityisalueillaan. Hän luennoi SRAL:n, SRHS:n ja SDXL:n tilaisuuksissa ja mm. 125 lentokurssilla, TKK:lla, AEL/INSKO:ssa, YLE:ssä, aikuis- ja ammattiopistojen kursseilla ym. Luentomonisteita ja piirtoheitinkalvoja syntyi satamäärin. Omia julkaisuja: Ilmailun radio- ja tutkajärjestelmät 1977 ja GPS-opaskirja 1994.

Väinö oli omien saavutustensa suhteen jokseenkin vaatimaton, vaikka hänen tietojaan ja taitojaan arvostettiin ulkomaita myöten. Hän oli mm. v. 1993 lähtien IARU:n Aurora-koordinaattori ja v. 1996 lähtien RSGB:n etenemisilmiötä tutkivan työryhmän ulkojäsen. Hänen asiantuntemustaan käytettiin myös mm. erilaisissa mittausprojekteissa telehallinnon, ilmailun, merenkulun ja muiden viranomaisten kanssa.

Väinölle mieluinen musiikkiharrastus alkoi sotien jälkeen Puistolan poikabandeissa klarinetilla ja jatkui sitten läpi elämän harmonikansoitolla mm. erilaisissa radioharrastajien tilaisuuksissa. Monet ovat olleet ne SRAL:n kesäleirit, joissa Väinö ja kumppanit ovat viihdyttäneet iltanuotiolla istuvia tunnelmallisella musiikillaan. Nuotio on hiipunut, ja soittaja on vaiennut. – Muistelemme OT Väinöä lämmöllä.

Reino Janhunen, OH2HK

Kuvassa Väinö K. Lehtoranta, OH2LX

Väinö Lehtoranta, OH2LX, VHF-päivillä. Kuva: SRAL arkisto.

Väinö “Väiski” K. Lehtoranta, OH2LX

En muista tarkkaan, milloin sattuma meidät yhteen vei, mutta tuo yhteinen tekijä ei ollut ainakaan Internet. Vaihdoimme alkuun kirjepostia ja soittelimme lankapuhelimella. Väiski oli käsittääkseni ensimmäisten radioamatöörien joukossa netin hyötykäytössä, mutta häntä voidaan pitää ennakkoluulottomana uranuurtajana monessa muussakin asiassa. Ellei aivan uranuurtajana, niin ainakin uusien asioiden esille tuojana ja kehittelijänä.

Kun itse - osittain työperäisesti - aloin tutkia netin käyttömahdollisuuksia ja erityisesti hyötyohjelmien käyttöä, menin utelemaan Väiskiltä neuvoja ja ohjeita. Hän oli antanut niitä varmaan kyllästymiseen asti, koska sain lyhyen ja ytimekkään kommentin: “Tutki itse, niin olen minäkin tehnyt”. Sillä tavoin meillä on yleensä toimittukin, mutta myöhemmin Väiski aukaisi joskus sanaisen arkkunsa meille, jotka touhusimme jonkin kiinnostavan projektin parissa. Hänen neuvonsa ja kommenttinsa olivat poikkeuksetta “viimeisen päälle”. Harkittuja ja käyttökelpoisia.

Nettiaikakauden alussa meillä oli useitakin neuvonpitoja uuden PC-tekniikan tiimoilta. Sähköposteja lähettelimme erinomaisen Eudoran avulla. Kun netissä alkoi virusten ja kaikenlaisen pahanteon aikakausi, se ei meitä juuri haitannut.

Sitten tuli isku, joka meille, Väiskin kavereille oli kenties pahempi kuin hänelle itselleen. Sairaus ei murtanut Lauri Äksän mieltä. Tavanomaisella uutteruudellaan ja aina uuteen innostuen Väiski oli kaikessa mukana kuten ennenkin.

Erityinen tapaus oli uuden LF-bandin 136 kHz avautuminen. Väiskillä ei ollut lähetyslaitteita - tai jos oli, hän ei niitä käyttänyt. Hän osoitti, miten hyvällä vastaanottimella voi tehdä tiedettä, vaikka antenni kiertää ulkona vain torpan ympäri. Hän kuunteli varmaan huvittuneena innokkaita bandi keskusteluja LF:n mahdollisista ominaisuuksista. Päästäänkö omaa kylää kauemmas tai mihin asti päästään? Siitä olen kuitenkin varma, että eräs innokkaimmista bandin ominaisuuksien kartoittajista oli ulkomaatkin huomioiden OH2LX.

Meitä oli kolme: Reino, OH1TN, Lars, OH0RJ ja allekirjoittanut OH1TH, jotka lähetimme testilähetystä Väiskille LF:llä vierekkäin kuin varpuset langalla muutaman hertsin välein. Jotakin 5 Hz luokkaa olivat taajuuserot. Taajuudet pysyivät hyvin paikallaan, mutta häiriöiden vuoksi tulosten tulkinta ei ollut helppoa. Radiokelin kannalta ei ollut mitenkään suotuisa tilanne “sulan maan” aikana.

Väiski oli mahdollisesti ensimmäinen, joka kuunteli OH-maassa eurooppalaisien amatöörien LF-signaaleja mm. Englannista. Siellähän aloitettiin 73 kHz:n bandilla. Hänellä oli käytössään ennen meitä jokin ammatillinen PC-ohjelma. Tapansa mukaan hän ei näistä yksityiskohdista juuri “huudellut”.

Pelkästään Väiskin LF -(MF) toiminnassa olisi historioiden tekijöille purtavaa. Väiski dokumentoi yleensä kaiken tekemänsä ja kokemansa tarkoin, mutta oli vähäsanainen tekemisistään ja varsinkin saavutuksistaan.

Väiskin teknisen alueen rajat olivat laajat. Siihen sisältyi hänen leipälajiensa lisäksi mm. tutkatekniikka, GPS ja pieneksi hämmästyksekseni myös meriradiot. Hyvin tuntemani Suomen Radiosähköttäjäliiton matrikkeli oli Väiskin käsissä hänen sanojensa mukaan kulunut melkein loppuun. Kun “Estonia”-alus upposi tunnetuin seurauksin, Väiskistä tuli suorastaan tämän haverin asiantuntija. Hän keräsi kaiken mahdollisen saatavilla olevan materiaalin aiheesta.

Edellä oleva on vain pieni pintaraapaisu Väinö Lehtorannan harrastamisen ja osaamisen saralta. Ei olisi yliampuvaa nimittää häntä “neroksi”, mutta sellaista nimitystä hän ei varmasti olisi itse hyväksynyt. Poikkeuksellisen lahjakkuuden lisäksi hänelle oli tyypillistä korkeatasoinen looginen ajattelutapa, joka ilmeni hyvin teknisissä kysymyksissä.

Ei Väiskille turhaan ole suotu molempia SRAL:n korkeita tunnustuspalkintoja “Jäämaa” ja “Lindell”. Radiohistorian alueella hänen panoksensa oli aloitteellista ja merkittävää saavuttaen myös tunnustusta. Meitä harrastetovereita hän muisti teknisillä lehtikirjoituksillaan. “Radio-WX” -palsta oli niiden kärkikastia. Sitä aina odotettiin lehden “helmenä”.

Kun harrasteemme tekniset vaatimukset kasvavat, tarvitaan näkijöitä ja tekijöitä. Sellainen tekijä ja tietäjä oli meille Väiski, jonka vaikutus oli aina positiivinen ja eteenpäin vievä. Olen varmaan monen muun ohella kiitollisuuden velassa Väinölle siitä, että saimme kulkea yhdessä uuden tekniikan poluilla. Me muut tavallisesti hieman jäljessä - kuitenkin saman innoituksen vallassa ja hyvässä yhteishengessä.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Kilpailumies parhaasta päästä

Kuvassa Leif ”Lefa” Eriksson, ex OH2SB.

Lefa ”SilliBilli” kilpailun tiimellyksessä OH2AA:n asemalla joskus 60-luvulla. Drake-line ja Golden Key olivat lyömätön yhdistelmä taitavissa käsissä.

Leif ”Lefa” Eriksson, ex OH2SB (1941-1979) oli kovan luokan kilpailumies, jonka elämä katkesi vaikeaan sairauteen 38-vuotiaana. Tutustuin Lefaan 60-luvun alussa, kun hän tuli samaan työpaikkaan eli Oy Control Ab:hen Herttoniemessä. Hän oli myös Kakkosten Kerhon aktiivi jäsen, joten tapasimme kerhon tilaisuuksissa. Kerhon kesäleirejä oli tuolloin useampiakin Solvallassa. Lefa teki firaabelina v. -63 leirille 10-el. jagin kahdelle metrille. Minä puolestani olin tehnyt kahden metrin pikku lähettimen, jossa oli 6146 päätteessä. Solvallan mäeltä pidettiin muuten ensi yhteydet VHF:llä Suomesta UP- ja UQ-maihin.

Kilpailuhenki nosti päätään 60-luvulla OH-maassa. Kerhojen väliset ”skabat” yleistyivät. Lefa hankki ensi kokemukset kilpailuissa OH2AA:n joukkueessa. Hän jatkoi kilpailumiehenä myöhemmin Sorvalammen hurjien porukassa eli OH2AM:llä. Tämä tiimi ylsi maailman huipputasolle useampana vuotena. Kielitaitoisena ja taitavana operaattorina Lefa täydensi hienosti OH2AM:n joukkuetta ollen sen kantavia voimia.

Reino Janhunen, OH2HK


Pallonlyöjästä elbugi–mieheksi

Kuvassa Niilo ”Nike” Räisänen, ex OH6QZ.

Nike, OH6QZ rigiensä äärellä v. 1953. Värilliset nuppineulat seinäkartalla kertoivat jo saavutetuista harvinaisuuksista.

Niilo ”Nike” Räisänen, ex OH6QZ (1912-1979) oli Jyväskylässä ammattikouluni liikunnanopettaja ja sittemmin hyvä ystävä ja hamssikaveri. Nike oli nuoruudessaan SM-tason pesäpalloilija Jyväskylän Kirissä ja mestariluokan ampuja ja syöksylaskija. Radiokipinä oli hänellä syttynyt jo 1930-luvulla, mutta sotavuodet olivat katkaisseet kaiken harrastustoiminnan vuosiksi.

Menin Keski-Suomen keskusammattikoulun radioasentajalinjalle syksyllä 1950. Olin silloin vielä kuuntelija-amatööri OH6-307. Seuraavana kesänä suoritin ra-tutkinnon ja sain asematunnuksen OH6QS. Kun Nike kuuli tästä, hän pyysi minut kotiinsa juttelemaan radioamatööriasioista. Kävi ilmi, että vanha kipinä oli vielä tallella, mutta vaatisi hieman lisäpuhallusta täysin syttyäkseen.

Ryhdyimme ahkerasti kertaamaan radiotekniikkaa ja hiomaan jo hyvällä alulla ollutta sähkötystaitoa ja radioliikennettä. Harjoitus tuotti tulosta ja Nike sai tutkinnon suoritettuaan ra-luvan ja asematunnuksen OH6QZ loppukeväästä 1952. Antennihommat oli jo aloitettu ilmojen lämmettyä. Aluksi teimme perinteisen kaikkien bandien windomin. Nike oli hankkinut hyvissä ajoin valmiit rigit ex OH3OE:ltä: vastaanotin oli NC-81X ja lähetin kotikutoinen VFO-PA, n. 50 wattinen. Ei muuta kuin bandille ja pumpulla yhteyksiä tahkoamaan.

Pian Nikestä tuli täysverinen DX-nikkari, joka viihtyi bandien cw-kaistoilla harvainaisuuksia jahdaten. Ruokahalu kasvoi syödessä ja kaksikerroksisen kotitalon katolle nousi 2-el. jagi, jota pyöritettiin käsin vaatekomerosta. Antenni oli jokseenkin raskastekoinen, sillä se oli hitsattu kokoon panssariputkesta; siihen aikaan ei alumiiniputkea juuri saanut edes hyvillä suhteilla. Nike piti cw-hommista niin paljon, että hankki siihen aikaan melko harvinaisen el-bugin, jonka hänelle rakensi handbookin ohjeiden mukaan Horttosen Kalevi ammattikoulun radioluokalta. – Kusot kulkivat nyt entistä sukkelammin!

Reino Janhunen, OH2HK


Puheenjohtaja liiton kasvuvuosilta

Kuvassa Voitto Karkila, ex OH2ZH.

Voitto Karkila oli joviaali herrasmies, joka luotsasi taitavasti liittoamme kasvun vuosina. Kuva: SRAL:n arkisto.

Voitto Karkila, ex OH2ZH (1909-1979) kiinnostui radioista jo koulupoikana. Hän seurasi mm. Helsingin Radiokerhon Radiola-aseman toimintaa v. 1924. Radiola lähetti ohjelmaa puoli vuotta Arenan talossa Hakaniemessä. Pätevyystutkinnon Voitto suoritti v. 1951, sai luvan ja asematunnuksen OH2ZH, joka on nyt poikansa Timon hallinnassa ja aktiivisena bandeilla.

Pian Voitto nähtiin SRAL:n kokousten puheenjohtajana ja v. 1955 hänet äänestettiin liiton hallitukseen. Vuosikokouksessa 1957 hänet valittiin liiton puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti v. 1961 saakka. Voitto Karkilan puheenjohtajakaudella liitto otti rohkeasti pankkilainaa ja osti oman toimitilahuoneiston Korkeavuorenkatu 7:stä. Tämä osoittautui varsin hyväksi sijoitukseksi, kun myöhemmin tuli tarve suuremman toimitilan hankkimiseen Lassilasta v. 1984.

Voitto Karkila palkittiin ansioistaan liiton hyväksi: Jäämaan palkinto 1958, liiton kunniamerkki 1967 ja liiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1969. Voitto oli legendaarisen CRC:n perustajajäsen ja kunniapresidentti.

CRC:ssa syntynyt ajatus saada Porkkala ääneen alueen palauttamisen kunniaksi toteutui, kun Voitto Karkila, ex OH2ZH ja Olavi Koskipirtti, ex OH2VN hankkivat luvat ja rahtasivat rigit Kirkkonummelle. He olivat äänessä su 29.1.1956 klo 10-18 GMT ja kirjasivat kaikkiaan 67 yhteyttä, jotka kuitattiin aikanaan OH2PLA:n erityisellä QSL-kortilla.

Reino Janhunen, OH2HK


Tunnettu radioääni lyhytaalloilla

Kuvassa Ilmari Juva (s. Juvelius), ex OH7NE, ex OH6NF, ex OH8PU.

Ilmari Juva, ”Seinä-Imppa”, ex OH6NF, tunnettiin värikkäästä ja lupsakasta puheestaan 40 m:n AM:llä 1940- ja 50-luvulla. Kuva: SRAL:n arkisto.

Ilmari Juva (s. Juvelius), ex OH7NE, ex OH6NF, ex OH8PU (1890-1961) oli lähtöisin Kiuruvedeltä, jossa hän toimi pitkään hammaslääkärinä. Sittemmin hän siirtyi oppikoulun lehtoriksi Seinäjoelle, josta hän workki erittäin ahkerasti neljän kympin AM:lla 1940- ja 50-luvulla. Siltä ajalta hänet tunnettiin kautta maan lempinimellä ”Seinä-Imppa”. Savolaiseen tapaan hänen puheensa oli vuolasta ja värikästä!

Hänen hauskoja juttujaan kuuntelimme myös me nuoret koulupojat, urheilukaverini Raiski ja minä, Porvoossa Vesitorninkadulla sotien jälkeen, kun OH-asemat palailivat enenevässä määrin bandille pitkän QRT-kauden jälkeen. Raiskin kotona oli hyvä Telefunken vastaanotin, jossa oli amatööribandit ja jämäkkä viritysnuppi. Kuuntelimme melko säännöllisesti pyhäaamuisin 40 m OH-liikennettä.

Tuttu ääni oli myös paikallinen radioamatööri Tauno Lilja, ex OH2PB, joka oli entinen laivaradiosähköttäjä ja jolla oli oma radioliike Tähti Jokikadulla. Ennen pitkää tunnistimme koko joukon OH-ukkeleita pelkän äänen, tai puheenparren perusteella. Lähetteen laatu oli myös hyvä tuntomerkki.

Ilmari Juvan jalanjälkiä radioamatöörinä seurasi hänen poikansa ins. Martti Juva (1928-2008), joka teki elämäntyönsä radiotekniikan ammattilaisena Salorassa.

Reino Janhunen, OH2HK


Sigge teki RTTY-historiaa

Kuvassa Sigurd ”Sigge” Mansnerus, ex OH0NI.

Sigge, ex OH0NI täysinäisen workkimispöytänsä äärellä v. 1976, vaihteeksi mikrofonin varressa. Kuva: OH3PF/SRAL-arkisto.

Tapasin Sigurd ”Sigge” Mansneruksen, ex OH0NI (1931-1977) ensimmäisen kerran keväällä 1953 Jyväskylän Harjulla, jossa meillä oli näyttelyasema OH6AC ULA-aseman avajaisten yhteydessä. Aseman pystytyksestä vastasi pääosin Topi Nurmesniemi, ex OH6OU/OH3OU. Sigge piipahti rupattelemaan näyttelyosastollemme, jossa oli kaksi toimivaa asemaa äänessä. Seuraavaan pitempään tapaamiseen taisi vierähtää kymmenisen vuotta, kun lomailin Maarianhaminassa xyl:ni kanssa kesällä 1964.

Sigge oli tärkeä ja avulias yhteyshenkilö, kun suunniteltiin peditioita Ahvenanmaalle ja Märketille. Hän tunsi paikalliset olosuhteet ja oikeat kanavat asioiden sujuvasti hoitamiseksi. Hänen puoleensa käännyttiin aina, kun tarve niin vaati, ja hommat hoituivat hienosti. Lasse Nikko, OH0RJ, peri hänen tehtävänsä jatkossa ja hyvä niin.

Sigge oli monitaitoinen radioamatööri niin workkijana kuin tekniikan osaajana. Hän aloitti ensimmäisenä Suomessa RTTY-yhteydenpidon, jolla hän saavutti ensimmäisen OH RTTY WAC-todisteen. Hän veti esimerkillään ”rytylle” myös muita OH-amatöörejä.

Siggen traagisena kohtalona oli hukkua 46-vuotiaana oman 15-vuotiaan poikansa Björnin, ex OH0-920 kanssa purjeveneonnettomuudessa Lumparlandin vesillä toukokuun 28. päivänä 1977. Heidän nimeään kantavasta muistorahastosta osoitetaan varoja vammaisten radioamatöörien toimintaan.

Reino Janhunen, OH2HK


VHF-pioneerin jalanjäljillä

Kuvassa Lenna Suominen, ex OH1NL.

Lenna, ex OH1NL, selostamassa kuuyhteyksien yksityiskohtia VHF-tilaisuudessa kotonaan Nakkilassa 1960-luvulla. Kuva: SRAL:n arkisto.

Tutustuin Lenna Suomiseen, ex OH1NL (1917-2004) ensimmäisen kerran kahden metrin turinoissa kesällä 1960. Sittemmin tapasimme useaan otteeseen erilaisissa VHF-tapahtumissa Tampereella, Porissa, Nakkilassa ja Helsingissä. Kävin muutaman kerran hänen kotonaan Nakkilassa varta vasten VHF-asioissa.

Lennan VHF-harrastus oli syvällistä, lähes tieteellistä, näin jälkeenpäin puntaroiden. Hän uskoi vankasti EME-yhteyden (maa-kuu-maa) mahdollisuuteen kahdella metrillä, vaikka asiantuntijoiden mielestä se ei ollut radioamatöörin mahdollisuuksien rajoissa. Lenna todisti väitteen vääräksi pitämällä kahden metrin kuuyhteyden Suomesta Kaliforniaan 11.4.1964 W6DNG:n kanssa. Kokeilut on selostettu lähemmin RA-lehdessä 6/64. Yhteys jäi VHF-historiaan pysyvästi eräänä 1960-luvun huomattavimpana radioamatöörien saavutuksena koko maailmassa.

Lenna asui ja työskenteli Nakkilassa J.W.Suomisen nahkatehtaan teknisenä johtajana vastaten mm. tehtaan mittaus- ja säätöteknisistä sovelluksista. Jatkosodassa Lenna palveli ev Reino Hallamaan johtamassa radiotiedustelussa Er.P4 eli Osasto Marttinassa kaukopartioiden yhteysmiehenä ja maj Ragnvald Lautkarin, ex OH2NN alaisena tiedustelun varikkokomppaniassa ottaen osaa mm. legendaarisen kyynelradion kehittelyyn.

Reino Janhunen, OH2HK


Ensimmäinen 432 MHz WAC Suomessa

Kuvassa Kristian Oesch, ex OH3OE, Olavi Helsky, ex OH6PK, ja Pertti Mure, ex OH3TH.

SRAL:n vuosikokous Hotelli Tammerissa Tampereella 16.2.1958. Oik. kokouksen pj. Kristian Oesch, ex OH3OE, sihteerit Olavi Helsky, ex OH6PK kesk. ja Pertti Mure, ex OH3TH vas. Lennätinvirkamies Olavi Helsky oli lahjakas graafikko, jonka käsialaa ovat monet awardit, QSL:t ja vanhan RA-lehden tutut palstanpäät. Kuva: SRAL:n arkisto.

Pertti Mure, ex OH3TH (1930-1982) oli erittäin aktiivinen ja tunnettu radioamatööri jo 1950-luvulla. Tapasimme ensimmäisen kerran nokitusten Kakkosten Kerhon kesäleirillä Mustikkamaalla, Helsingissä. Vuosi saattoi olla 1956. Sen jälkeen tapasimme usein bandeilla ja vuosikokouksissa sekä erityisissä VHF-tilaisuuksissa. Viimeinen tapaaminen oli kesäkuussa 1982 Tampereella hänen QTH:ssaan Haiharassa.

Pertti oli taitava cw- ja fonemies ja tekniikan miehenä innokas rakentelija. Hänen teknisiä artikkeleitaan on julkaistu vanhoissa RA-lehdissä. Hänelle myönnettiin Lindellin palkinto 1962. Hän oli Tampereen Radioamatöörit ry:n, OH3NE puheenjohtaja vv. 1960-61.

Pertti kiinnostui 70 cm:n moonbounce-työskentelystä 70-luvun loppupuolella. Hän hankki QRO-luvat ja kokosi katolleen mahtavan 16 x 16-el jagin tiltattavan antenniryhmän EME-yhteyksiä varten. Pertti ajoi sitten ensimmäisenä suomalaisena 432 MHz:n WAC-todisteen. Kun kävin Perttiä tapaamassa kesäkuussa -82, oli mahtava tunne saada omia pistemerkkejä selvänä kaikuna kuusta heijastuneena. Pian tämän jälkeen Pertin avain vaimeni lopullisesti.

Harvinaista mutta totta, 1930 syntyneellä Pertillä oli sotilaspassissa rintamamiestunnus, jonka hän oli ansainnut isänsä kapt Harras Mureen jatkosodan aikaisessa komppaniassa lähettinä; tämä takasi ilmaisen hautapaikan 25 vuodeksi.

Reino Janhunen, OH2HK


Oman aikansa sankari - omalla tavallaan

Kuvassa Gunnar Pousar, Onni Leino, Börje Österlund ja vielä tunnistamaton henkilö.

Helsingin radionäyttely 10.-18.9.1949 Taidehallissa. Radioteknillinen seura, RTS ja Kakkosten Kerho, OH2AA olivat pystyttäneet yhteisen osaston, jonka edessä kuvassa vas. lukien Gunnar Pousar (Alf P:n isä), Onni Leino, Börje Österlund ja vielä tunnistamaton henkilö. Kuva: SRAL:n arkisto.

Näin Börje ”Johnny” Österlundin, ex OH2QM (1911-1969) ensimmäisen kerran Taidehallissa järjestetyssä Helsingin radionäyttelyssä syyskuussa v. 1949. Olimme saapuneet paikalle urheilukaverini Lehdon Raiskin kanssa Porvoosta linja-autolla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme oikeita radioamatöörejä elementissään; oli siinä 16-vuotiailla koulupojilla ihmettelemistä kerrakseen. Nuohosimme paikat tarkkaan ja viivyimme näyttelyssä iltaan saakka. Jälkeenpäin oivalsin, että olin kohdannut tunnettuja hamsseja useampia: ainakin silloiset OH2QM, OH2NQ, OH2OP, OH2RU ja OH2OI jäivät mieleen. Kokemus jäi muistiin pysyvästi.

Börje Österlund, ex OH2QM oli kunnostautunut suomalaisen auringonpimennysretkikunnan neuvokkaana ja taitavana radistina keväällä 1947 Brasilian karussa viidakossa. Kun radiolaitteet Suomesta jäivät jäätilanteen vuoksi saapumatta ajoissa perille, OM Börje haali kokoon toimivan n. 20 wattisen radioaseman, jolla yhteydet Suomeen pelasivat erinomaisesti. Asema käytti tunnusta OI2KAF. Suomen puolella vasta-asemana oli Kalle Sainion operoima OIX-7, lähetin Pasilassa ja vastaanottopiste Kotkasaaressa Hiekkarannan edustalla. Koko tarina on selostettu RA:ssa 6/97. SRAL:n arkistossa on harvinainen nauha, jossa Pekka Tiilikainen haastattelee Kalle Sainiota ja jossa kuullaan Börjen feidaava ääni OI2KAF:n asemalta. Tämä oli aito DX-peditio, jos mikä jo 65 vuoden takaa! Kirjoitus on ruotsinkielisenä OH6AG:n kerhosivuilla, tack Thomas, OH6NT.

Reino Janhunen, OH2HK


Vaikuttava kohtaaminen 1950-luvulla

Kuvassa Bill, W6SAI, ja Veikko, OH2YV.

Bill, W6SAI vas. Suomen vierailulla elokuussa -58 Veikon, OH2YV, asemalla Helsingin Lauttasaaressa. Veka seuraa silmä ja korva tarkkana tekijämiehen Vibroplex-työskentelyä. Kuva: SRAL:n arkisto.

William I. Orr, ex W6SAI (1919-2001) oli tunnettu radioamatööri, elektroniikkainsinööri, toimittaja ja tietokirjailija, jonka tuotanto käsittää kymmeniä radiokirjoja ja satoja artikkeleita elektroniikka-alan julkaisuissa. Erityisesti hänen antennikirjansa ja ns. ”Californian Handbook” oik. The Radio Handbook suorastaan kuluivat lukijoidensa käsissä.

Kesällä 1958 Bill, ex W6SAI oli liikkeellä koko perheensä (xyl ja 6 lasta) kanssa pienoisbussilla ympäri Eurooppaa. Matka suuntautui myös Suomeen, jossa hän tapasi paikallisia hameja ja tutustui mm. CRC:n kahvikerhoon. Elokuussa Billin kusokaveri Veikko Velamo, OH2YV, oli kutsunut hänet vierailulle kotiinsa, jonne minäkin kutsun saatuani kiiruhdin, koska kyseessä oli merkittävä henkilö. Bill oli meille ehdoton auktoriteetti radioamatöörien keskuudessa.

Workittiin, kahviteltiin ja keskusteltiin kaikesta mahdollisesta maan ja antennin välillä. Ennen tilaisuuden päättymistä hän otti salkustaan toimittamansa ”VHF-Handbook” –kirjan ja kirjoitti siihen minulle omistuskirjoituksen. Tämä kruunasi harvinaisen tapaamisen hienosti! Keväällä -58 alkanut VHF-aktiviteettini sai tuntuvasti vahvistusta. – Tuo kirja päätyi v. 1968 Tallinnan matkalla VHF-tapaamisen yhteydessä hamiystävälle Teolan Tomsonille, silloin UR2AO, nyk. ES1AO.

Reino Janhunen, OH2HK


Radiomiehenä Helsingin Olympialaisissa

Kuvassa Tepi, OH6OR.

Tepi, ex OH6OR, Outo Räminä, kuten hän itse asematunnuksensa joskus ilmaisi, asemansa äärellä Jyväskylässä, Yrjönkadun QTH:ssaan. Kuva Tepin perhealbumista.

Tutustuin Teuvo Pyökäriin, ex OH6OR (1923-2001) Jyväskylässä, kun hän asui siellä vv. 1946-51. Hänellä oli ollut myös asematunnukset ex OH3NX, ex OH7PJ ja viimeksi ex OH2NY Keravalla. Tepi, kuten ystävät häntä kutsuivat, oli koulutukseltaan teknikko, joka päätyönään toimi maalitehtaan edustajana eri puolella Suomea. Monet käytetyt asematunnukset selittyvät työpaikan sijainnin mukaan.

Kävin Teuvoa tapaamassa Keravalla tammikuussa 2001, kun hän oli vaikean sairauden takia vuodepotilaana kotonaan. Hän lahjoitti koko asemansa, QSL-korttinsa, todisteensa yms. Suomen radiohistorialliselle seuralle sijoitettavaksi Seuran radiopajalle ja Petäjäveden radio- ja puhelinmuseoon. Tämän lahjoituksen perusteena oli Jyväskylässä syntynyt ystävyytemme, jota lujitettiin tapaamisilla bandilla ja SRAL:n vuosikokouksissa.

Teuvo Pyökäri osallistui Helsingin Olympialaisissa Oy Yleisradio Ab:n ulkomaan lähetyksiin äänittäjänä 4.7.-3.8.1952. Hän sai tästä työstään erityisen työtodistuksen, jossa todetaan, että ”Te olette mainittuna aikana osoittanut kiitettävää käytöstä, hyvää työtaitoa ja suurta harrastusta tehtävissänne”. Allekirjoittajina pääjohtaja Einar Sundström ja teknillinen johtaja Paavo Arni. – Kunniakas suoritus jatkosodan käyneeltä radioamatööriltä.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööritoiminnan esitaistelija

Kuvassa Leo Lindell.

Leo Lindell valittiin NVL:n Radioyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi syyskuussa 1921, Pöydällä hänen rakentamansa ensimmäinen suomalainen pitkäaaltoalueen radioputkivastaanotin. Kuva: SRAL:n arkisto.

Leo Oskar Lindell, ex OH1NA, ex OH2NA (1897-1936) käytti radioamatöörinä useita asematunnuksia, joista aivan ensimmäinen oli LOL nimensä alkukirjaimien mukaan. Leo Lindell syntyi Tampereella, vaikutti pitkään Turussa ja kuoli Helsingissä. Lindell valmistui merkonomiksi Turun kauppaopistosta 1918. Hänellä ei ollut sähkö- tai radiotekniikassa suoritettuja tutkintoja, vaikka häntä puhuteltiin arkikielessä insinööriksi. Tämä johtui silloisesta käytännöstä; Lindell oli lahjakas ja kielitaitoinen itseopiskelija, joka hyödynsi ja täydensi radiotekniikan tietoja ja taitoja ulkomaisista julkaisuista. Hän kirjoitti ja esitelmöi ahkerasti radiotekniikan sovelluksista eri yhteyksissä. Hän oli kysytty puhuja esim. Nuoren Voiman Liiton vuosittaisilla talvipäivillä, joilla hän järjesti yleisölle mm. radiokonsertteja. Näistä ensimmäinen oli Turussa 1922 ja toinen Helsingissä 1923.

Ensimmäiset langattoman kokeilut Lindell teki jo ennen vuotta 1910. Koulutoverinsa Vallu Valtasen kanssa syntyi ensimmäinen radioyhteys v. 1914. Vuonna 1916 hän sähkötti Naantaliin. Yhteydet ulkomaille alkoivat v. 1923, kun hän piti yhteyden Norjaan.

Kun Leo Lindell ja Ilmari Jäämaa kumppaneineen perustivat 14.4.1921 Nuoren Voiman Liiton Radioyhdistyksen, radioamatööriemme tulevaisuus näytti valoisammalta. Uuden yhdistyksen säännöt hyväksyttiin lopullisesti 15.9.1921 ja yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Leo Lindell, joka tarttui peräsimeen uutterasti ja koko nuoruutensa innolla. Hän ryhtyi mm. poistamaan radioamatööritoimintaa haittaavia monia rajoituksia ja kehotti suomalaisia radioamatöörejä siirtymään yhä lyhyemmille aalloille, joilla ruvettiin heti saamaan parempia tuloksia kuin pitemmillä aalloilla.

Suomalaisen radioamatööritoiminnan esitaistelijan elämäntaival päättyi 30.9.1936, inhimillisesti katsoen liian varhain. Aikalaistensa arvion mukaan radioamatöörit menettivät Leo Lindellissä taitavan johtajan sekä omaa hyväänsä tavoittelemattoman todellisen ja luotettavan ystävän.

Reino Janhunen, OH2HK


RAEM oli Neuvostoliiton sankari

Kuvassa Hans Lauber, HB9RG, Karl Lickfeld, DL3FM, tulkki ja Ernst Krenkel, RAEM.

Käytäväkeskusteluja Hotelli Arkaden’issa Malmössä kesäkuussa 1963: vas. lukien Hans Lauber, HB9RG, Karl Lickfeld, DL3FM, tulkki ja Ernst Krenkel, RAEM. Kuva: OH2HK.

Ernst T. Krenkel, ex RAEM (1903-1971) tuli tunnetuksi rohkeasta toiminnastaan radiosähköttäjänä jäänmurtajilla 1920- ja 30-luvulla hyisillä napa-alueilla. Hän pelasti SS Cheluskinin radiosähköttäjänä napajäihin juuttuneen laivan miehistön. Hän sai ansioistaan kahdesti Neuvostoliitonliiton sankarin arvonimen. Laivansa kutsumerkin RAEM hän sai kunnianosoituksena työstään radiosähköttäjänä. Amatöörialueilla RAEM:in taajuudella oli usein tungosta monista kutsujista johtuen. Hän oli useita vuosia Neuvostoliiton radioamatööriliiton puheenjohtaja.

Suomen delegaation jäsenenä tapasin Ernst Krenkelin IARU Region I:n konferensissa Malmössä v. 1963. Krenkel oli hauska ja seurallinen herrasmies, joka baltialaissyntyisenä puhui sujuvaa saksaa. Hän viihtyi hyvin juuri saksaa puhuvien delegaattien seurassa.

Ernst Krenkel palautui mieleen, kun kaivelin vanhoja valokuvia tuosta Malmön matkasta. Suomea edustivat liiton pj. Osmo A. Wiio, OH2TK ja Veikko Velamo, OH2YV yleiskokouksessa ja allepainettu VHF-komiteassa. XYL:tkin olivat mukana matkalla, joka tehtiin kahdella autolla kauniissa säässä 10.-14.6.1963.

Reino Janhunen, OH2HK

Ernst Teodorovich Krenkel, U3AA, UA3AA, RAEM

Kun luin aikoinani neuvostoliittolaista "Radio" lehteä - se kuului Posti- ja lennätinhallituksen lainattaviin lehtiin - kiinnittyi huomio kuuluisaan radiomieheen Ernst Krenkel / RAEM. Tapasin niihin aikoihin myös SNTL:n viestiministeriön ministereitä, mutta heidän tietopiiriinsä Krenkel ei kuulunut. Syy oli selvä. Krenkelin paljon julkisuutta saaneet saavutukset olivat tapahtuneet jo ennen 2. maailmansotaa. Tulin kuitenkin huomaamaan, että RAEM-kyselijä oli hyvässä kurssissa Viestiministeriössä. Kun tokaisin ministeri Lebedeville, että voisiko teille tulla tutustumaan ja vaikka tekemään töitä, hän vastasi: "Järjestäkää asia pääjohtajan kanssa, niin kyllä se puoleltamme järjestyy". Pidempi vierailu itään jäi sitten vain juttelun tasolle jo senkin vuoksi, että siihen suuntaan oli mielestäni riittävästi matkoja ja puuhaa muutenkin.

Ernst Krenkel syntyi 24.12.1903 Bialystokissa (nykyisessä Puolassa) ja kuoli 8.12.1971. Perhe oli saksalaista alkuperää. Merkittävimmän osan elämänurastaan hän suoritti pohjoisen napaseudun ja alueiden tutkijana. Krenkel oli mukana useilla pohjoisilla tutkimusmatkoilla vuosina 1924-1925; 1927-1928; 1929-1930 ja 1935-1936. Sen lisäksi hän osallistui Graf Zeppelinin pohjoiseen matkaan v. 1931 sekä jäänmurtaja Sibirjakovin ja s/s Cheluskinin (1933-1934) matkoihin. Merkittävä saavutus oli osallistuminen ajelehtivan tutkimusaseman "Severnyi Poljus-1, Pohjoisnapa-1" (SP-1, NP-1) miehistöön v. 1937-1938. Tämän aseman kutsumerkki oli UPOL.

Krenkelin perhe oli köyhä, ja Ernstin piti tehdä monenlaisia töitä elantonsa eteen. Ne olivat pääasiassa korjaustöitä. Jo 15-vuotiaana hän oli menestyvä korjausmies. Vuonna 1920 hän suoritti radiosähköttäjän tutkinnon. Sen jälkeen hänelle järjestyi tilaisuus osallistua työskentelyyn Novaja Zemljalla, jossa hän vietti talven 1924. Hänestä tuli sittemmin Puna-armeijan sähköttäjä, mutta hän halusi palata pohjoisille alueille.

Krenkel otaksui, että laivaston tehtävissä se olisi mahdollista. Hän kääntyi erään "Lenin laboratorion" professorin puoleen ja sai professorin vakuuttuneeksi siitä, että valmistaisi radiolaitteen laivaston testattavaksi arktisissa oloissa. Ernst matkusti Leningradiin ja tapasi siellä laivaston johtoa. Hän selitti, että jos hänelle annetaan sähköttäjän tehtävä laivastossa, hänellä on omasta takaa radiolaite! Hän onnistui saamaan haluamansa tehtävän. Ehkä hänellä olikin omatekoinen radioamatööriasema mukana? Tuolloin hän oli vielä Puna-armeijan sähköttäjä ja myös torvensoittaja. Krenkel on ollut itse sitä mieltä, että hän oli huono torvensoittaja!

Sen jälkeen Krenkelille aukeni mahdollisuus toimia pohjoisten alueiden aluksilla ja tutkimusasemilla. Koska hän oli perehtynyt myös radiotekniikkaan, hän pystyi monesti toimimaan vaikeissakin olosuhteissa ja "improvisoimaan". Hän vietti useita talvia pohjoisessa ja tuli kokeneeksi sähköttäjäksi myös arktisissa olosuhteissa. Krenkel kunnostautui mm. lentokoneiden pelastusoperaatioissa.

Hän osallistui jäänmurtaja "Aleksander Sibirjakovin" 6500 km pitkän pohjoisen meritien matkaan v. 1933. Vuotta myöhemmin hän kunnostautui s/s "Cheluskinin" haverissa. Alus upposi ja laivaväki oli evakuoitava "jäiselle saarelle". 104 ihmistä pelastettiin, ja tästä tapauksesta Krenkel sai arvonimen "Neuvostoliiton sankari" ja erikoisen kutsumerkin.

Monissa lähteissä kerrotaan, että Robert Peary löysi pohjoisnavan v. 1909. Väitetyt Frederick Cookin v. 1908, Pearyn v. 1909 ja Richard E. Byrdin v. 1926 pohjoisnavan saavuttamiset on myöhemmin asetettu kyseenalaisiksi. Ensimmäinen tieteellisesti päteväksi todettu pohjoisnavan saavuttaminen tapahtui Roald Amundsenin ja Lincoln Ellsworthin italialaisvalmisteisella ilmalaivalla "Norge", jonka kuljettajana toimi ilmalaivan suunnittelija Umberto Nobile. Miehistöä oli 16 sekä Nobilen koira. Navalle saavuttiin 12.5.1926 ja paikalle pystytettiin Norjan, USA:n ja Italian liput.

Ajelehtivan tutkimusaseman Pohjoisnapa-1 perustaminen navalle oli suurisuuntainen suunnitelma, jonka puoltajiksi tarvittiin mm. valtion hallituslautakunnan puheenjohtaja A. I. Mikojan ja puolustusasiain kansankomissariaatin sijainen S. S. Kamenjev. Aseman päälliköksi nimitettiin I. D. Papanin, joka kävi myöhemmin mm. tapaamassa presidentti Kekkosta. Nelihenkisen miehistön radistina toimi Krenkel. Hänelle annettiin merkittävä tehtävä SP-1 tutkimusmatkan radiosähköttäjänä. Se osoitti, että häntä pidettiin alallaan parhaana. Hänen v. 1930 pitämänsä yhteys Franz Josefin maalta Antarktikseen oli aikanaan ennätys.

Tutkimusretkestä tuli menestys, ja tutkimusryhmän jäsenet palkittiin ruhtinaallisesti. Neuvostoliitto/Venäjä ovat sen jälkeen perustaneet monia vastaavanlaisia tutkimusasemia arktiselle alueelle. Krenkelistä tuli kaksinkertainen Leninin kunniamerkin saaja ja "Neuvostoliiton sankari" monien muiden kunnianosoitusten lisäksi. Hänen kunniakseen on painettu useita postimerkkejä (hän oli myös SNTL:n Filatelistisen liiton puheenjohtaja). Hänen nimeään kantaa tutkimusasema Franz Josefin maalla ja moskovalainen katu silloisen itäisen tyylin mukaisesti.

Matkan yhteydessä Krenkel lupasi pitää myös radioamatööriyhteyksiä. Hänen oli pakko tunnustaa myöhemmin, että tuli luvatuksi liikaa. Hän kirjoitti: "Erityinen osa työstäni oli saada yhteyksiä radioamatööreihin HF:llä. Kun jätin Moskovan, lupasin SNTL:n radioamatööreille pitää aktiivisesti yhteyttä heihin. Ei ollut minun vikani, etten pystynyt pitämään lupaustani sillä tavalla kuin halusin. Minua rajoitti vakavasti tuuli (generaattori) ja akut. Vähäisilläkin mahdollisuuksilla yritin työskennellä radioamatöörejä. Mutta tämä työskentely oli aina riippuvainen tuulesta. Ei ainoastaan akkujen tarvinnut olla täynnä, vaan tarvittiin myös reipas tuuli... Vain näissä olosuhteissa radioamatöörityöskentely oli sallittua". Krenkel lupasi KUB-4 radiovastaanottimensa sille neuvostoliittolaiselle radioamatöörille, joka ensiksi pitää yhteyden hänen kanssaan. Se onnistui V. Saltykoville, U1AD.

Krenkel on monen muun saavutuksen ohella vaikuttanut merkittävästi radioamatööritoiminnan hyväksi. Vaikka radioamatööritoiminta oli Neuvostoliitossa yleisesti kahlehdittu kerhoasemien käyttöön, ja he saivat työskennellä vain oman maan asemia, tilanne olisi varmuudella ollut huonompi ilman Krenkelin saavutuksia ja panosta SNTL:n Radiourheilun Liiton puheenjohtajana. Muistelen asian ohessa, että jossakin vaiheessa "ennen sotia" OH-radioamatööreille tuli kielto ottaa yhteyksiä venäläisiin radioamatööreihin.

Ernst Krenkel nimitettiin maantieteellisten tieteitten tohtoriksi v. 1938. Hän johti myöhempinä vuosina hydrometeorologisen palvelun yhtä instituuttia ja kehitteli radion käyttöä sääpalvelussa. Hän oli SNTL:n Korkeimman neuvoston jäsen v. 1937-1946.

Satunnaisesti häntä voi kuulla myös radioamatööri bandeilla. Kun RAEM ilmaantui bandeille, se aiheutti melkoisen mylläkän. Erikoiskutsut olivat harvinaisia siihen aikaan. Hän toimi - kuten näillä sivuilla toisaalla kerrotaan - myös aktiivisesti kansainvälisessä radioamatööritoiminnassa, johon hänellä oli korkean asemansa ja kielitaitonsa vuoksi poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Suhdetoimintamiehen perikuva

Kuvassa Nipa eli Niilo R. Kuusisto, OH2XK ja Hannu Heino, OH3OA.

VR:n radioamatöörien, OH2AD/8 talvileiri Vuokatissa maaliskuussa 1965. Maikissa bulletiininikkari Nipa, OH2XK ja sivustatukea antamassa Hannu Heino, OH3OA. Pöydällä näkyvissä RP-65 –vastaanotin ja RPA-antennivirityslaite. Kuva: SRAL-arkisto.

Niilo R. Kuusisto, ex OH2XK (1914-1989) ”Nipa” teki pitkän päivätyön SRAL ry:n toimistonhoitajana. Hän vierasti toiminnanjohtaja–titteliä, vaikka sitä hänelle tarjottiin. Se ei sopinut Nipan imagoon. Hän oli alun alkaen lähtenyt siitä, että toimistonhoitaja on niin velvoittavassa tehtävässä, että se tarkoitti täyttä sitoutumista koko jäsenkunnan palvelemiseen. Tämän hän tekikin pyyteettömästi, työtunteja laskematta. Nipa hoiteli mm. päivittäiset postit HKI kympin 306 –lokerosta, lupa-asiat, kirjeenvaihdon, yhteydenpidon viranomaisiin, jäsenistöön, joka viikkoiset bulletiinit jne. Lisäksi hän kiersi kerhojen kesäleireillä, tapaamisissa ja muissa tilaisuuksissa ympäri Suomea. Nipa oli omana aikanaan liiton paras suhdetoimintamies.

Tuurasin pari kertaa Nipaa, kun hän oli ansaitulla vuosilomallaan etelän auringossa. Siinä hommassa kyllä huomasi, kuinka tärkeä Nipa liitossa oli. Tämä tuli esiin erityisesti bulletiinin kuittauksissa, jotka Nipa hoiteli tyylikkäästi ja hyvää työskentelytapaa noudattaen.

Erään kerran olimme Korkeavuorenkatu 7:n katolla antennihommissa, kun Nipan polvi niksahti paikoiltaan. Lähellä oli, että olisin kutsunut paikalle pelastuslaitoksen yksikön. Tilanne laukesi kuitenkin onnellisesti, kun Nipa tuskanhiki otsallaan naksautti polvensa paikoilleen. Me kumpikin huokasimme syvään helpotuksesta.

Reino Janhunen, OH2HK


Vahtimestarin tyttärestä presidentin uskotuksi

Kuvassa Marjatta Klemola, os. Kirsi, OH5YL.

20-vuotias Marjatta-neito, silloin OH5YL, katseli tulevaisuuteen kirkkain silmin, kun elettiin olympiavuotta -36 ja Eurooppa oli vielä jokseenkin rauhallinen. Studiokuva on otettu Th. Nyblinin kuvaamossa Viipurissa. Kuva: SRAL-arkisto.

Kävin haastattelemassa Suomen ensimmäistä YL-amatööriä Marjatta Klemolaa, (s. Kirsi), ex OH5YL, ex OH2OW (1915-1999) heinäkuussa 1999. Haastattelun oli sopinut OT-ystäväni Kirre, ex OH2NR (1913-2007) Marjatan velimies. Hyvä että kävimme, sillä Marjatta kuoli 18.10.1999.

Marjatta kouliintui luontevasti radioamatööriksi, kun velimies Kirre workiskeli bandeilla ja rakenteli radiolaitteita perheen kotona Viipurissa. Perheen isä työskenteli vahtimestarina Viipurin lääninhallituksessa. Marjatta sai ra-lupansa v. 1931 ollen ensimmäinen YL-amatööri Suomessa.

Näin mentiin 1930-luvun alun lamasta hiljalleen kohti parempia aikoja, kunnes sodan tuulet pyyhkäisivät läpi Euroopan. Sotasyksynä kaikki radioamatööriluvat peruutettiin ja miehet komennettiin ylimääräisiin harjoituksiin ja sieltä myöhemmin talvisotaan, joka alkoi 30.11.39. Marjatta ilmoittautui vapaaehtoisena palvelukseen ja sai komennuksen II Armeijakunnan esikuntaan toimistotehtäviin.

Sotavuosien jälkeen työsarka avautui Maatalousministeriön eri osastoilla. Sieltä oli löytynyt myös oma elämänkumppani: eläinlääkäri ja tohtorismies Valto Klemola. Ministeriön johdossa silloin ollut Urho Kekkonen rekrytoi Marjatan sihteerikseen, missä tehtävässä hän palveli uskollisesti Kekkosta vuosikymmenet. Marjatasta tuli presidentin uskottu hamaan loppuun saakka.

Haastatteluun perustuva artikkeli on julkaistu Radioamatöörissä 11/99 ja ruotsinkielisenä OH6AG:n kerhosivuilla, tack Thomas, OH6NT.

Reino Janhunen, OH2HK


Harvinaisen reilun kaupan radiomies

Kuvassa Ville Pakarinen, OH2BLG.

Vas. Ilkka Reittilä, OH2BVI, SRAT Oy:stä ja Ville Pakarinen, ex OH2BLG, hymyssä suin Maistraatissa virallisen kaupanvahvistuksen jälkeen 3.11.1993. ICOM-edustus ja varasto siirtyivät SRATille. Kuva on SRAL:n arkistosta.

Ville Pakarinen, ex OH2BLG (1927-2010) tuli tutuksi sekä myyjän että ostajan ominaisuudessa. Villen johtama Televisioapu oli vakituinen ilmoittaja Radioamatööri-lehdessä vuosikaudet. Lehden päätoimittajan tehtävien lisäksi hoitelin myös ilmoitustilan myynnin, jolloin vierailin melko usein silloisessa Televisioavun Runeberginkatu 26:n myymälässä. Kauppaa tehtiin molempiin suuntiin. Vaihdoin ja ostin häneltä paritkin hamssirigit ja tv-vastaanottimet. Mielestäni kaupat sujuivat aina hyvin, sillä Ville laski vanhoille laitteille sopivan vaihtoarvon ja maksuehdot olivat joustavat. Hän oli hyvässä mielessä vanhan ajan kauppamies, jolla oli reilut ja rehdit kauppatavat. Kun kaupat oli tehty, lyötiin kättä päälle ja sillä siisti.

Parhaimmillaan Villellä oli kolme myymälää, joissa kussakin oli erikoistuttu omaan tuotevalikoimaan. Ohjelmassa oli radio- ja tv-vastaanottimia, vahvistimia, soittimia, perämoottoreita ja tietenkin radioamatöörilaitteita, joista suurimman tuoteryhmän muodostivat tunnetut ICOM-laitteet. Villen haastattelu on julkaistu RA-lehdessä 9/76 juttusarjassa ”He palvelevat meitä”, jonka puitteissa esittelin silloin kaikki tärkeimmät ra-laitteiden myyjät ja maahantuojat Suomessa.

Reino Janhunen, OH2HK


Jaakko Salonen, OH2KEY

Kuvassa Jaakko Salonen, OH2KEY.

Joskus sattuu ja tapahtuu ”hyviä” sattumuksia. Niiden joukkoon kuuluu se, kun Helsinki Radiossa tapasin Jaakko ”Jaska” Salosen. Hoitelimme sillä kertaa MF-sähkötysaluetta, mikä osaltaan helpotti tapahtumaa. Kun oleskeluni Keimolassa jäi tilapäiseksi enkä pitänyt liian tiheästi toistuvista yövuoroista, ei tuttavuus Jaskan kanssa silloin sen kummempia kehittynyt. Monet ”Keimolan korven” asematiimistä olivat tuttuja jo ennestään, kun toimin Suomen Radiosähköttäjäliiton (SR) tehtävissä mm. hallituksessa ja lehden päätoimittajana.

Vuosia Keimolan jälkeen mietin Rauman meren rannikolla, mistä löytäisin sopivia tuntiopettajia laajentunutta merenkulun opetustoimintaamme varten. Koko merenkulun kansipäällystö piti kouluttaa uudelleen (GOC-pätevyys) ja samanaikaisesti vedimme viimeisiä radiosähköttäjäluokkia kollegani, lehtori Aarto Helinin kanssa. Aarto oli jo eläköitymässä, ja uusi kurssitoiminta siirtyi allekirjoittaneen vastuulle. Valinta osui isompia miettimättä Salosen Jaskaan, jonka tiesin olevan eläkkeellä. Eikä aikaakaan, kun Jaska hoiteli tuntiopettajan tehtäviä kuten vanha tekijä.

Koska Rauman oppilaitoksella oli radioalan opettajista jatkuvaa tarvetta, ja Jaskalle opetustoimi sopi, hän jäi vakituisemminkin paikkakunnalle. Samoin kuin Aarto, Jaska suuntasi auton nokan kotia kohden joka viikonloppu. Kurssien välillä hän ehti hoidella puutarhaa ym. ja tehdä omakotitalon puuhia. Useamman kerran Jaska asusti luonani, ja ehkä pieni etu oli, että olosuhteet olivat samankaltaiset kuin hänelläkin kotonaan. Joskus harvoin, kun oli aikaa käväistä hamssibandeilla, voi Jaska seurata harrastettani. Mutta vasta sen jälkeen, kun hän irtaantui opetustoimesta, amatööriradion kipinä iski tosissaan. Puolestani totesin, että kunnostamani Drake 4C-line vei liikaa huonetilaa, joten se siirtyi hyvään kotiin Talmaan. Seurakseen se sai dipolin, ja sieltäpä Jaskan ääni alkoi kuulua hyvällä voimakkuudella.

OH2KEY-hamssikutsulla on oma historiansa. Kun Jaska kuului THK:n radiosähköttäjien tutkijakuntaan Leevi Palvon ym. mukana, hän oli erään kerran vastaanottamassa luokkani sähkötyksen loppukokeita. Jos oikein tuon tilanteen muistan, oppilas päästi lähetyskokeessa ylimääräisen pienen särähdyksen. Muuten koe oli hyväksyttävissä. Oltiin kiikun kaakun niillä rajoilla, voidaanko suoritus hyväksyä. Jaska kuitenkin hyväksyi lähetyksen. Useita vuosia myöhemmin, kun Jaska ikämiehenä suoritti hamssitutkinnon, sattui tuo entinen oppilas istumaan THK:ssa. Lopputulos oli, että – aivan ansiosta Jaska sai ”design"-kutsumerkin, jonka hän tosin olisi ollut kelvollinen saamaan muutenkin. Tätä tapausta Jaska muisteli lämmöllä monia vuosia myöhemmin.

Olisi ollut aihetta merkitä muistiin Jaskan kokemuksia ja elämänvaiheita, mutta hän ei niihin puuttunut juuri ollenkaan monien sotaveteraanien tapaan. Sotakokemuksista en muista hänen koskaan kertoneen sanallakaan. Olisi Jaskalla itselläänkin pysynyt kynä kädessä, mutta eipä muistelmia liene olemassa? Menneistä ajoista hän kertoi muutenkin vähän, mutta Jaskan puutarha-alan harrastus johdatti puheet joskus hänen isäänsä. Hän oli puutarha-alan opettaja ja ensimmäisen alan suomenkielisen oppikirjan tekijä – olikohan vuosi 1912? Sitä kirjaa me joskus Talmassa tutkimme.

Merenkulun radiokoulutuksen erityistä työtarvetta ei enää esiintynyt, ja Jaskan muuttojen myötä yhteytemme katkesi. Hänen todelliset eläkevuotensa pääsivät alkamaan. Sen verran ehdittiin kuulumisia vaihtaa, ettei kerrostalossa workkiminen käynyt päinsä. Seuraava yritys oli tietokone ja sen kautta nettiin. Ainakaan sillä kertaa uusi tekniikka ei viehättänyt, eikä Jaska lähtenyt PC–aikakauden oravanpyörään.

Joitakin aikoja sitten päättelin, ettei Jaskaa enää kannata haeskella – vuosia oli kulunut jo niin paljon. Yllätys, miellyttävä sellainen oli, että nyt totesin Jaskan ylittäneen korkean 90 vuoden rajapyykin. Siihen liittyi surullinen huomio, että radioalan veteraani oli lopullisesti poistunut joukostamme. Toivottavasti Jaska oli ehtinyt viettää antoisia eläkevuosia ja antamisen sijasta saada jotain itselleenkin.

Jaakko Salonen oli todellinen radiomiehen esikuva. Aina rauhallinen, harkitseva, toisia kuunteleva ja ymmärtävä. Hänen elämäntyyliinsä liittyi myös esikuvallinen työteliäisyys ja huolellisuus, mutta myös vaatimattomuus. Monet aktiivi merenkulkijat ja radioalan ammattilaiset hänet varmasti vieläkin muistavat, ja olihan Jaakko merellä itsekin ollut. Ex. OH2KEY on myös malliesimerkki siitä, että varttuneeseen ikään ehtineen radioalan ammattilaisen harrasteeksi sopii mainiosti radioamatööritoiminta. Näin saa vaikkapa uutta ”potkua” ja tuttavuuksia. Ja jos hyvin sattuu, jopa mukavan ja muistoja herättävän kutsumerkin.

Hyvien muistojen merkeissä,

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Richard Baldwin, W1IKE/W1RU

Kuvassa Richard Baldwin, W1IKE/W1RU.

Richard Baldwin, W1IKE/W1RU. Kuva: ARRL.

Richard ”Dick” Baldwin tulee elävästi mieleen pidemmänkin ajan kuluttua. Olen moittinut itseäni siitä, etten ottanut yhteyttä häneen joskus vuosia sitten. Ne työkiireet… Olimme samassa ITU:n seminaarissa Genevessä – vuosi ei ole muistissa, mutta väliäkö hänellä. Tapasimme usean viikon jaksolla lähes päivittäin, ja ne olivat virkistäviä väliaikatapaamisia yksitoikkoisten IFRB (Kansainvälinen taajuuksien komitea) luentojen ym. ohjelman välillä. Kuulin ikäväkseni, että Dick oli menehtynyt Damariscottassa, Mainessa pitkäaikaiseen sairauteen 21.6.12 korkeassa 92 vuoden iässä. Todellinen ”ruutiukko” tämä Dick - hänessä oli puhtia vaikka toisille jakaa.

USA:n Geneven delegaatioon kuului pari muutakin kaveria, mutta heistä en päässyt tarkemmin selville, ja he pysyttelivät yleensä kohteliaasti taustalla. Suomesta seminaariin meitä osallistui kaksi, radio-osastosta Reijo Svensson, josta tuli myöhemmin THK:n ylijohtaja. Itse edustin ”postin” ulkomaanosastoa. Koska Reijo ei ollut radioamatööri, hän liikkui muissa piireissä. Radioamatööreillä oli Genevessä oma yhteisönsä, jossa mm. päivittäin ruokailimme tai hörppäsimme kahvit. Myös iltatapaamisia harrastettiin. 4U1ITU–asemalla ei juuri aikaa vietetty.

Radioasemalla oli oma asemanhoitajansa, jonka etunimi Gérard on jäänyt mieleen. Hän oli kierrellyt monissa maissa, oli kielitaitoinen herra ja piti jämäkästi kuria bandilla. Laitoimme yhdessä kuntoon uuden TH6DX-antennin, joka sittemmin nostettiin katolle ja käyttöön. Valitettavasti kamerat oli jätetty kotiin, joten mitään kuvadokumentteja ei siitä itselleni jäänyt.

Palatakseni Baldwiniin - hänen kutsunsa oli alkuaan vuodesta 1934 W1IKE. Olin USA:ssa törmännyt presidentti Eisenhowerin vaaliteemoihin ja huikkasin Dickille ”I like IKE”. Siitä alkoi lähes päivittäisten tapaamisten sarja. Dick mm. valotti ARRL:n ongelmia ja USA:n radiohallinnon ym. asioita. Keskusteluissa muistelen esiintyneen silloisen ”general managerin” John Huntoonin nimen, mutta oli heitä muitakin.

Minulla ei ollut kunnia tuntea Huntoonia, W1RW, kun suunnittelemani ARRL-vierailu ei pidemmän NYC-stopin aikana toteutunut. Taisi olla niin, ettei vanha päällikköni uskaltanut antaa lupaa siihen. Sikäläisistä asioista jotakin tiesin ahkerana QST:n lukijana. Huntoonin siirryttyä eläkkeelle Baldwin otti hänen paikkansa. Dick aloitti uransa ARRL:ssä v. 1948 avustavana sihteerinä, (Assistant Secretary). Hän siirtyi sitten muihin tehtäviin, kunnes palasi ARRL:n leipiin v. 1956 QST:n toimittajaksi (Managing Editor). Vuonna 1963 Baldwinista tuli avustava johtaja, kansainvälisten asioiden manageri (Assistant Manager). Hän seurasi Huntoonia ”General Manager” –toimessa, joka muutettiin titteliksi ”Chief Executive Officer” v. 1975. Siinä asemassa Baldwin toimi aina vuoteen 1982 asti.

Oma lukunsa on Baldwinin toiminta IARU:n sihteerinä v. 1976-1982 ja presidenttinä v. 1982-1999. ARRL arvioi hänen toimintansa erityisen merkitykselliseksi mm. v. 1979 WARC–konferenssissa. Silloinhan saimme ns. WARC-bandit. Ansioistaan W1RU sai v. 1999 ”IARU President Emeritus” arvonimen.

Dick palveli merivoimissa 2. maailmansodan aikana ja myöhemminkin (commander), mutta niihin kuvioihin emme puuttuneet. Hänen omaperäinen seurallisuutensa ja avoin asenteensa olivat varmasti hyödyksi niissä tehtävissä, joihin hän oli valmistautumassa. Huumorintajua ei myöskään mieheltä puuttunut, ja tehokkaan kuoren alta löytyi asioihin joskus herkästi suhtautuva ihminen. Dick oli voimakkaasti periaatteen mies, ja kun sellainen ottaa radioamatööritoiminnan edistämisen elämäntehtäväkseen, ei tuloksia voi olla syntymättä.

On mahdotonta muistaa yksityiskohtia monen vuosikymmenen takaa – joten älkää kysykö, mistä oikeastaan keskustelimme! Minulla oli taustalla usean vuoden työrupeama USA:n itärannikolla. Pidin Atlantilta CW /MM -yhteyksiä paljonkin jenkkiasemien kanssa, ja suurilla rannikkoasemilla WCC-WSL oli hamssikavereita, jotka poimivat minut ammattiliikenteen ruuhkajonoista pois. Tunsin itärannikon monet radiokaupat kuin vanhat taskuni. Kyllä siis puheenaiheita löytyi. Mutta kukapa olisi edes aavistanut, että W1IKE:stä tuli hamssimaailman erään tärkeimmän liiton johtomiehiä ja koko kansainvälisen radioyhteisömme ”iso pomo”.

Baldwinilla oli monia harrastuksia, joista hänen muistosanoissaan (ARRL) mainitaan Dixieland jazz, puunveisto, luonnossa liikkuminen, astronomia ja veneily. Hänellä oli 35 jalan pursi ”Endurance” – nimetty ”hero” Sir Ernest Shacletonin etelämanner–aluksen mukaan. Kun Endurance tuhoutui, Shackleton haki valittujen miestensä kanssa pelastusveneellä apua pelkkä sekstantti suunnistusapuna.

Radioamatööritoiminnasta saatuja tunnustuspalkintoja Baldwin vastaanotti useita, kuten ”Hall of Fame Award” (QCWA, 1991); ”Amateur of the Year” (Dayton Hamvention, 1992) ja ”Hall of Fame” (CQ Amateur Radio, 2003).

Dickin, W1IKE/W1RU tarmokas ja reilu olemus ei ole vuosien saatossa unohtunut, vaikka Geneven vuosista on kulunut jo paljon aikaa. Siksi sanonkin, että joskus ”nokkakuso” voittaa todelliset kusot!

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Ensimmäinen väri-tv-kokeilu Suomessa

Kuvassa AGA:n radioamatöörejä.

AGA:n radioamatöörien tyytyväistä joukkoa väri-tv-kokeen aikoihin v. 1965. Vas. lukien Per Aure, OH2FF; Jaakko Rahola, OH2AZT; Tage Lönnfors, OH2AZP; Topi Järvinen, OH2WG ja Stig Björklund. Pöydällä on näkyvissä osa 432 MHz lähettimestä. Kuva: T. Järvisen kokoelmasta

Tage Lönnfors, ex OH2AZP (1934–2012) oli AGAn radioamatöörit ry:n tarmokas puheenjohtaja keväällä 1965, kun järjestimme Philipsin radioamatöörien ja Kakkosten Kerhon kanssa kolmen kerhon yhteisen VHF/UHF-päivän Helsingissä 23.5.1965. Paikka oli Pauligin huvila Mechelininkadulla. Paikalla oli kolmisenkymmentä radioamatööriä.

AGAn radioamatöörit ry:n puheenjohtaja Tage Lönnfors kumppaneineen järjesti mielenkiintoisen päivän päätteeksi yllätyksen väri-tv-kokeilun muodossa. Lähetyspiste sijaitsi AGAn tiloissa Kumpulantiellä, ja vastaanotin oli Kakkosten Kerholla Pauligin huvilalla. Käytetty amatöörialue oli 432 MHz ja tehoa vaatimattomasti 3 wattia. Kokeilu onnistui hyvin ja niinpä tässä tilaisuudessa vietiin historiankirjoihin kiistattomasti ensimmäinen onnistunut väri-tv-kokeilu Suomessa! - Yleisradio aloitti väri-tv-lähetykset kolme vuotta myöhemmin.

Tämä väritelevisiokokeilu oli myös ykkösluokan mediatapahtuma, joka huomioitiin laajasti ulkomaita myöten. Me kaikki mukana olleet olimme todella iloisia ja tyytyväisiä VHF/UHF-päivän antiin, sillä olimmehan olleet mukana todistamassa suomalaista näköradiohistoriaa. Olen kirjoittanut tapahtumasta artikkelin faktatiedon pohjalta mm. Radioamatööri-lehdessä 7/96 ja SRAL ry:n 75-vuotisjuhlakirjassa siv. 130-131. Artikkeli on ruotsinkielisenä OH6AG:n nettisivuilla, tack Thomas, OH6NT.

Reino Janhunen, OH2HK


Eräs juhannus Armas Valsteen tahdissa

Kuvassa Armas Valste, OH2NB.

Armas Valste, ex OH2NB rigiensä äärellä joskus 1980-luvulla. Armaksen todisteet ja QSL-korttikokoelma ovat Lahden radio- ja tv-museossa Radiomäellä. Kuva: Juha Valste/SRAL-arkisto.

Perheemme oli muuttanut kesällä v. 1954 Helsinkiin. Asuimme Pitäjänmäellä enoni talossa Partiotiellä, jonne olin pystyttänyt myös ra-asemani. Juhannusaattona -56 purin rättiä Armas Valsteen, ex OH2NB (1905-1991) kanssa kahden kympin cw:llä. Ennen kuin yhteys päättyi Armas ehdotti, että tulisin viettämään juhannusta hänen hamssiboksiinsa, jos ei ollut muuta tekemistä. Eipä ollut juuri sillä kertaa ja niin kävelin Armaksen omakotitalolle Konalaan, jonne oli matkaa ehkä puolitoista kilometriä.

Ei muuta kuin taloksi ja kahvittelemaan ensi alkuun. Armas oli sillä kertaa yksin kotona ja workiskeli kaikessa rauhassa DX:iä metsästellen. Siinä ilta ja juhannusyö kuluivat rattoisasti hamssiasioista rupatellessa ja bandia kuunnellessa. Kävi ilmi, että olimme olleet aiemminkin yhteydessä, kun hän workki Vierumäeltä OH2NB/4:nä ja minä vanhalla kutsullani OH6QS. Niinhän siinä kävi, että käppäilin kotiin vasta aamutunneilla.

Läheisessä yhteistyössä olimme v. 1968, kun Armas Valste valittiin Riihimäen kokouksessa Liiton puheenjohtajaksi ja toimin sen vuoden hänen hallituksensa sihteerinä. Muistan tältä ajalta erityisesti sen, että laadimme yhdessä Liiton ensimmäisen nuorisomääräraha-anomuksen Opetusministeriöön, jolta on sittemmin saatu avustuksia vuosittain. Avustuksen saamisessa Armas Valsteen hyvät henkilösuhteet OPM:n virkamiehiin olivat merkitsevät.

Olen kirjoittanut Armas Valsteesta laajahkon artikkelin ”Armas Valste 100 vuotta” –julkaisuun hänen toiminnastaan radioamatöörinä ja radiosähköttäjänä. Kirjan julkaisi v. 2005 Armas Valste yleisurheiluklubi ry. Kirjaa on saatavana Liiton jäsenpalvelusta.

Reino Janhunen, OH2HK

Radioalan ja urheilun monitoimimies
Armas Valste (Wahlstedt), ex. 2NCB, OH5NG, OH2NB, CT1BCM

Kuvassa Armas Valste, OH2NB.

Armas Valste Helsingin stadionilla. Kuva: Kari Sinkkonen.

Ensimmäinen muistikuva Valsteesta osuu vuodelle 1970, jolloin kirjoitin Suomen Radiosähköttäjäliitto ry:n matrikkelia. Oli harmillista, etten saanut häneltä päivitettyjä tietoja. Se toteamus on kantautunut mielessä näihin päiviin asti. Kiireinen mies, todennäköisesti!

Armas Valste (1905-1991) oli monessa mukana, ja pelkästään hänen urheilulle antamansa aika olisi riittänyt tekemisen määräksi monelle. Sosiaalineuvos (v. 1976) Valsteelle ei kuitenkaan "tavallinen" riittänyt, eikä hän säästellyt voimiaan tai aikaansa asialta, joka näytti tarvitsevan hänen panostaan.

Siitä löytyykin seuraava muistikuva Armaksesta. SRAL:n yleisessä kokouksessa Riihimäellä v. 1968 olin seuraamassa erikoista tapahtumaa. Äänestyksen jälkeen Liiton entinen puheenjohtaja Oke Kaarela, OH2OP poistui lyötynä ja vähin äänin kokoussalista. Istuin käytävän reunalla. Hän sanoi kohdallani: "Saappaat jalassa tässä kaaduttiin". Uusi puheenjohtaja Armas Valste siirtyi sitten puhujapönttöön ja aloitti puheensa hieman hidastellen, maltilliseen sävyyn. Mitään voitonhuumaa ei esiintynyt. Pikemminkin Valste oli aprikoiva ja vakavailmeinen sillä hetkellä.

Kieltämättä SRAL sai puheenjohtajan, jonka meriitit ja kyvyt olisivat riittäneet paljon enempäänkin. Kysymys oli varmaan lähinnä siitä, miten aikaa riitti uudelle tehtävälle? Vaikka Valste oli eräissä asioissa suorastaan poikamaisen intomielinen, hän piti "pään kylmänä" ja johtamisen jälki oli harkittua, ammattimaista ainakin jäsenkunnan suunnalta tarkasteltuna. Tehokas toiminta säästää myös aikaa.

Seuraava muistikuva Armas Valsteesta piirtyy SRAL:n Kuopion kesäleiriltä v. 1972. Valste oli juuri lopettanut sähkötyskilpailun tuomarin tehtävät. Heitin hänelle jonkin pikakommentin radiosähkötyksestä. Seuraus siitä oli sellainen, että saimme aikaan oikein kunnon väittelyn - vanhempi ja nuorempi ammattiradisti. Lopputulos oli ratkaisematon kun huomattiin, että siinäkin asiassa kehitys oli tavanomaisesti kehittynyt. Sitten lähdimme Armaksen "isolla kissalla", Citikalla jatkamaan keskusteluamme hänen camping mökilleen, joka tietenkin oli - tupaten täynnä hamsseja.

Valste vietti myöhempinä vuosina talviajan Portugalissa. Hän hoiteli mm. eräiden urheilijoiden ja urheiluryhmien valmennusasioita. Hän piti säännöllisesti radioyhteyksiä kotimaan amatööreihin. Kuuntelin joskus näitä rinkuloita, kun en omalla "pikku pyssylläni" katsonut soveliaaksi sotkeutua mukaan. Armaksella oli aina hyvä signaali ja luonnollisesti biimi antenni, joka sittemmin joutui haltuuni.

Kun Armas täytti 80 vuotta, onnittelin häntä jälkikäteen ja kysyin, missä juhlapäivä vietettiin? "Raumalla", sain napakan vastauksen. Moitin häntä huumorimielellä siitä, ettei ottanut yhteyttä. Ymmärrettävää tietenkin oli, että hänellä oli ystäviä ja tuttuja ympäri maata. Todennäköisesti entisellä Turun pojalla heitä oli runsaasti läntisen Suomen suunnalla. Hän kuului niihin wanhan kansan tekijöihin ja näkijöihin, jotka eivät asioistaan paljon sivullisille huudelleet. Valsteen kohdalla on ollut varmasti lukuisia asioita ja tapauksia, jotka jäävät ikuisesti historian hämärään.

Armas Valste oli perusammatiltaan radioteknikko. Hän oli myös ammattiradiosähköttäjä (SR jäsen no 199), joten hän oli radioalalla monipuolisesti pätevä. Varsinaisen elämäntyönsä hän suoritti kuitenkin urheilun parissa. Valsteen elämäntyön ja moninaisten saavutusten osalta on tässäkin paras viitata hänestä tehtyyn 100-vuotisjulkaisuun.

Valsteen monialaisuus ja kouluttajan kyvyt ilmenevät hyvin sotavuosien tärkeissä viestialan tehtävissä. Vuosina 1939 - 1945 hän toimi sotilasvirkailijana, radiojoukkueen johtajana ja mm. lottien radiokurssien johtajana. Jatkosodassa v. 1941 Naarajärvelle perustettiin Ilmavoimien Viestivarikko, josta ilmavoimien viestitoiminnan katsotaan alkaneen. Valste toimitti ilmavoimien koulutusta varten "Radiosähkötyksen koulutusoppaan" sekä "Lennonvarmistusoppaan" ja "Lennonvarmistus liikenneoppaan". Viestivarikosta tuli v. 1942 Ilmavoimien Viestikoulu, jossa Valste toimi radiokomppanian päällikkönä. Sodan jälkeen Valste ehti opettaa radiosähkötystä myös muutamalla radioamatöörikurssilla.

Armas Valste kuului 1920-luvulla radioalalla aloittaneiden Old Timereiden joukkoon. Sattumoisin hän "jakoi" tunnuksen OH2NB toisen merkittävän OT radiomiehen, Erkki Heinon kanssa. Jos Valstetta yrittäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi lähinnä "jempti". Tiukkuus sekä voimakas, omaleimainen persoonallisuus tulivat monesti ilmi, mutta lähes poikkeuksetta syvällisen harkinnan myötä. Valsteelle oli ominaista myös uudistusmielisyys.

Radioamatööriharraste sai hänestä aikanaan tehokkaan ja pätevän tukijan, eikä Valste pannut radioharrasteessa taitojaan vakan alle. Olihan hän vuosikymmenet kansainvälisestikin tunnettu persoona bandeilla ja mm. DX-listojen kärjessä. Armas Valste nimitettiin SRAL:n kunniajäseneksi v. 1960 ja kunniapuheenjohtajaksi v. 1985.

Päätoimittaja ja urheilukirjailija Antti O. Arponen toteaa Valsteen 100-vuotis juhlakirjassa: "Armas Valsteen suuruudesta kertoo se, että hän pystyi muuttamaan mielipidettään asioihin perehdyttyään."

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Sylvi Auromaa (o.s. Honkanen), OH5RZ

Kuvassa Sylvi Auromaa, OH5RZ.

Sylvi Auromaa, OH5RZ. Kuva: Reino Janhusen, OH2HK, arkisto.

Sylvi oli Karjalan tyttöjä Terijoelta (22.5.1922-31.8.2006). Perhe muutti Kotkaan v. 1928. Hän osallistui lottana jatkosotaan ja suoritti 2. luokan sotilasradiosähköttäjän tutkinnon. Sylvi kertoi radistiuransa alusta (Radioamatööri-lehti 9/2000). ”Koulu oli lopuillaan, istuin kauppakoulun saksan luokassa ja funtsasin, mitä minä, jo aikuinen ihminen rupean tekemään. Olin toiminut seurakuntanuorissa ja partiossa. Eräs vanhempi naishenkilö neuvoi minua: kun tykkäät sähköttää, liity lottiin. Niin liityinkin, mutta aluksi jouduin vaatevarastolle hommiin. Sitten pääsin Hyrylään sotilassähköttäjäkurssille. Ne kestivät 3 kk. Meistä 2 tyttöä valittiin päämajan salakielikursseille Mikkeliin, ja se puolestaan kesti 2 viikkoa. Siellä tuli tutuksi mm. Mannerheim.”

Viitosten kerho ry, OH5AA, toimi sotien jälkeen aktiivisesti Kotkassa mm. ”wanhojen viipurilaisten” vauhdittamana. Näin Sylvikin ajautui kerhon piiriin sen nousukautena. Valmiille sähköttäjälle ei tuottanut vaikeuksia suorittaa radioamatööritutkintoa v. 1957. Ajatuksena oli saada vaihtelua syrjäisen asuinpaikan vuoksi – ”piti saada piristystä elämään”. Sylvi hoiti kotitaloa ja jälkikasvua, hän jäi sodan jälkeen ”päätoimiseksi perheenemännäksi”. Kun radioharrastus pääsi toden teolla vauhtiin, ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Ensimmäinen kilpailu oli erityisen jännä, syttyykö koaksiaali tuleen? Turvallisuus varmistettiin strategisiin paikkoihin asetetuilla vesiämpäreillä eli pytseillä!

Sylvi ei jättänyt ulkomaiden kohteita pelkän radion varaan, vaan matkusteli yli 20 maassa. Hänelle kehittyi sen vuoksi poikkeuksellisen laaja tuttavapiiri ja kirjeenvaihto. Vieraita kulkeutui kesäisin Mussaloon jopa viidestä eri maasta. ”Osasyynä” tähän oli OM Toivo, ”Topi”, joka seilasi konepäällikkönä merellä. Topi hankki myös radioamatööriluvan OH5NA, mutta ei ollut aktiivinen bandeilla. Hän keskittyi kotiaseman ja antennien rakentamiseen sekä kunnostamiseen. Allekirjoittanut seilasi erään matkan Topin kanssa samassa laivassa, mutta olin tuntenut hänet jo aikaisemmin. Sylvin kanssa olimme samassa radioamatööritutkinnossa ja OH5AA:n touhuissa mukana. Viitospiiriläiset ovat pitäneet muutenkin tiiviisti yhtä ja yhteyksiä keskenään kunnon ”viipurlaiseen” tyyliin.

Kilpailu- ja DX-toiminta saivat Sylvistä vankan kannattajan. Yli 200 maata oli työskenneltynä, vaikka aina ei uusia maita edes jahdattu. OH5RZ voitti mm. Neitomaljan 11 kertaa ja palkittiin sertifikaateilla n. 60 ulkomaisen kilpailun saavutuksista. Niistä useimmat tietenkin CW:llä. Radioyhteyksiä kertyi lukematon määrä. Viimeisin asema oli Drake-line lankoineen ja biimeineen. Toivo Koposen palkinnon Sylvi niiasi v. 1962 ja Arvo Laron palkinnon v. 1975. Hän oli OH5AA:n kunniajäsen, ja SRAL sai Sylvistä ensimmäisen naiskunniajäsenen v. 1979. Suuren arvon Sylvi antoi laajalle ystäväpiirilleen, jolle riitti aina aikaa. Kun Aila Korhonen, ex. OH2BIN, on kuvannut Sylviä ”Mussalon hengen luojana ja suurenmoisena ystävänä” (Radioamatööri 11/2006), niin siinä kulminoituu samalla eräs radioamatööritoiminnan ydinasia, jota Sylvi omalla hienolla tavallaan noudatti ja edisti.

Sylvi ei tyytynyt vain omiin saavutuksiinsa. Hän antoi tarvittaessa apuaan mm. aloitteleville YL-operaattoreille ja muillekin. Oli siis luonnollista, että hänestä tuli ajallaan Radioamatööri-lehden YL-palstan vetäjä, joka kirjoitti lukuisia YL-aiheisia kirjoituksia. Hänen YL-toimintansa ulottui myös ulkomaille. Sen lisäksi Sylvi oli OH5AA:n kantavia voimia kerhon hallituksessa ja sihteerinä. Lisäksi OH5RZ toimi OH5AA:n sähkötyskurssien opettajana 20 vuoden ajan. Voi vain arvata, miltä elämäntilanteen muutos tuntui, kun omassa QTH:ssa asuminen ja yhteyksien pito loppui. Ei Sylvi koskaan asiaa valitellut, eikä muita vaivannut.

Aito karjalaisena ihmisenä Sylvi tarjosi vaivojaan säästämättä Mussalon QTH:n kesäleiritarkoituksiin monena vuotena. Näille leireille saavuttiin muistakin OH-piirikunnista lukuisasti. Mussalo toimi vieraanvaraisena hamssien tapaamispaaluna monen monta kertaa. Sylvin ”hovissa” noudatettiin tarkoin etikettiä, ja ryppyotsaisuus oli ehdottomasti kiellettyä! Siellä vallitsi ystävyys ja yhteishenki, jota nykypäivänä harvoin tapaa. Harrasteessa ja elämässään hän teki sen, mistä monet vain haaveilevat. Sylvi kuului aikoinaan kansainvälisestikin ajatellen merkittäviin ja tunnetuimpiin YL-operaattoreihin – hän oli todellinen ”Grand Lady”, mutta sanottakoon lopuksi hänelle tärkein. Se, että isänmaa oli ensimmäisenä mielessä.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Yrjö Juhari, OH1NF, OH2SZ, OH3SZ

Kuvassa Yrjö Juhari, OH1NF, OH2SZ, OH3SZ.

Yrjö Juhari, OH2SZ. Kuva: SRAL arkisto.

Yrjö Juharia (5.3.1906-11.1.1998) voisi luonnehtia vakaaksi ja pitkäaikaiseksi hallintovirkamieheksi Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastossa. Hän oli radiomiehenä paljon muutakin ja hänen uralleen on mahtunut monia merkittäviä tehtäviä. Tampere oli hänen kotikaupunkinsa, jonne hän siirtyi myöhemmin takaisin eläkepäiviään viettämään.

Juhari toimi jo 1920-luvun puolella radioamatöörinä. Hänen ensimmäinen kutsunsa oli OH1NF, ja hän tuli SRAL:n jäseneksi 11.1.1934. Työuransa hän aloitti Turussa sanomalehtimiehenä, josta sitten seurasi jatkoa Radioamatööri-lehden ensimmäisenä päätoimittajana vuosina 1950-1954.

Sotavuodet kuluivat maanpuolustuksessa. Jatkosodassa Juhari palveli Hallamaan radiotiedustelussa ja osasto Marttinan kaukopartiotoiminnassa.

Tekniikka otti sitten miehen omakseen. Insinööriksi Juhari opiskeli Tampereen teknillisessä opistossa. Pitkäaikaiseksi työpaikaksi muodostui Posti- ja lennätinhallituksen radio-osasto, jossa hän hoiti radiolupa- ja taajuusasioita eläkkeelle siirtymiseensä asti v. 1969.

Juhari oli aitiopaikalla mm. radioamatöörien lupaehtojen osalta, ja hän oli varmasti eräs harrasteemme tukipylväs hallinnossa. Hän osallistui myös merkittävästi SRAL:n toimintaan ollen 12 vuotta hallituksen jäsenenä v. 1941-1966, hallituksen sihteeri v. 1954-1955 ja varapuheenjohtaja v. 1959-1964. Ansioistaan Juhari on palkittu SRAL:n Jäämaan palkinnolla v. 1952, Liiton kunniamerkin hän sai v. 1955 ja hänet kutsuttiin Liiton kunniajäseneksi v. 1966.

Yrjö Juharin muistosanoissa (Radioamatööri-lehti) Reino Janhunen, OH2HK on lausunut: ”OT Yrjö Juhari kuului siihen yhä harvenevaan radioamatöörisukupolveen, jonka radiokipinä syttyi jo 1920-luvulla ja joka tinkimättä uhrasi parhaat miehuusvuotensa isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.”

Allekirjoittanut tuli kohtaamaan Juharin ensimmäisen kerran Helsingin Lauttasaaressa. Vaikka olin jo radioamatööri, en tietänyt edes tulevan oppi-isäni samasta harrastuksesta. Posti- ja lennätinhallituksen (PLH) radio-osasto oli kansainvälisten radiosähköttäjäkurssien järjestäjä, ja sen toimistoinsinöörit osallistuivat koulutukseen. Juhari opetti kursseilla laboraatioita eli hän piti radiotekniikan käytännön harjoituksia. Niitä pidettiin vanhaan, akateemiseen tyyliin. Oppilaat pääsivät varsin rajoitetusti harjoittelemaan tehtävissä. Silloisten kurssien tilat, yksi ainoa luokkahuone, materiaalimäärä ja aika ei juuri muuta mahdollistanut.

Ei tullut selvitetyksi silloin eikä myöhemminkään, kuinka pitkään ins. Juhari oli laboraatioita kursseilla vetänyt. Ilmeisesti pitkään, sillä rutiinia tuntui olevan. Radiolaboratorion läheisyys oli tietysti verraton etu käytännön järjestelyille. On kuitenkin turha kuvitella, että silmiemme eteen olisi tuotu sen aikaista huipputekniikkaa, jota varmasti seinän takaa löytyi.

Juharin tapa opettaa oli erityisen rauhallinen. Hän toimi aina kohteliaasti, ei koskaan ”mollannut” oppilasta ja osasi tarvittaessa kääntää asiat huumorin puolelle. Vaikutti siltä, ettei tuo mies ikinä hermostu sen enempää laitteiden oikuttelun tai oppilaiden kovapäisyyden vuoksi.

Lähempi yhteys oppilaaseen syntyi laboraatioiden selostuksen kautta, joiden tarkastamisessa opettajalla oli runsaasti työtä. Kyllä ne työllistivät oppilastakin, jos selostuksen halusi kunnolla tehdä. Niiden yksilöllinen palaute oli tärkeä, eikä Juhari siinäkään turhaan kiirehtinyt. Tekniikan opetuksen järjestelyissä oli erikoista se, että teoriaa opetti ins. Jaakko Wiik, mutta pieniä osia siitä (mm. akut ja virtalähteet) kävi opettamassa radio-osaston johtaja Erkki Heino, joka toimi myös kurssien johtajana.

Niihin aikoihin Yrjö Juhari (OH2SZ) oli kaikella todennäköisyydellä jättänyt aktiivi radioamatööritoiminnan taakseen. Siihen oli sisältynyt mm. SRAL:n pitkäaikainen hallituksen jäsenyys ja Radio-OH-lehdestä irtaantuneen Radioamatööri-lehden ensimmäisen päätoimittajan tehtävät. Monien sen ajan radioamatöörilupien allekirjoituksessa löytyi Juharin nimi. Kyllä hän varmaan tiesi, ketkä meistä olivat radioamatöörejä. Mitään erikoisetuja ei radioamatööreille kuitenkaan suotu, sen voin sanoa. Kurssin tulokset puolestaan todistivat oikeaksi väitteen, että radioamatöörit – meitä oli siellä hyvänlainen joukko – pärjää harrastetta sivuavissa asioissa paremmin kuin hyvin. Jos kokeista tuli vain yhdeksäinen, se oli epäonnistumisen ja surun päivä.

Kurssin oppilaisiin Juhari suhtautui siten kuin niihin aikoihin yleensäkin suhtauduttiin, eli ”virallisesti”. Mitään kevyitä välihuomautuksia ei sallittu. Työasioissa Juhari noudatti samaa asialinjaa ja oli tiettävästi tarkka toimissaan kuten meidän opetuksessammekin. Kun siirryin myöhemmin PLH:n palvelukseen kadun toiselle puolelle, en häntä tavannut – työtehtävämme olivat erilaiset. Juharin eläkevuodet alkoivat myös niihin aikoihin.

Aloittelevan nuoren radiomiehen harrasteen selkeäksi kohokohdaksi muodostui Juharin tapaaminen noin vuosi kurssin jälkeen. Kuuntelin merellä usein 1,8 MHz:n taajuusaluetta, jonka radioamatöörikäyttöä oli merkittävästi rajoitettu. Ammattiliikenteessä käytimme taajuusaluetta AM-puheliikenteessä. Radio-ohjesääntö pyrki rajoittamaan 1,8 MHz:n alueen mahdollisia häiriöitä mm. radioamatööriliikenteen alueellisilla rajoituksilla ja reippailla tehonrajoituksilla.

Niihin aikoihin kävin usein Englannissa, jossa 1,8 MHz:n radioamatööriaktiviteetti oli merkittävää. Jouduin entistä enemmän kyseisen bandin lumoihin. Kun G4-hamssituttuni poikkesi pienentämässä olutvarastojani, hän heikkona hetkenään lupasi 1,8 MHz:n ylimääräisen lähettimensä minulle. Maksoin vanhalle konkarille CW-AM-lähettimestä sievän tukun puntia, mutta mitään lupia en edes kuvitellut merimiehenä saavani. Tämä tosiasia pani myöhemmin ajattelemaan, että tuli ehkä tehdyksi virheinvestointi. Silti VFO/XTAL lähetinlaite inspiroi edelleen. Jospa kuitenkin joskus?

Helsingin satamassa sain sitten idean käydä Juharin luona. Olisiko mitään mahdollisuutta uuden lähettimen käyttämiseksi? Koputin nöyränä virkamiehen oveen ja sain luvan astua sisään. Juhari vilkaisi paperipinonsa yli ja tuttu hymy nousi kasvoille. Vielä muisti! Hän kysyi kuulumisia ja oli kiinnostunut kuulemaan kokemuksia. Hyviä ne olivat olleet ja vähitellen päästiin siirtymään itse asiaan.

Minulla oli voimassa oleva /MM lupa. Lähdin siitä, ettei hallinnolla ole mitään mahdollisuutta antaa 160 m:n lupaa siirtyvälle /MM asemalle. Juhari kuunteli minua mitään sanomatta, ja hiljaisuus jatkui ikuisuudelta tuntuvan hetken selittelyni jälkeenkin. Munasinko itseni esittämällä asian, jonka pitäisi radioalan ammattilaisille olla itsestään selvyys? Ajattelin jo lähteä ja lausua hyvästit, kun Juhari asetti jostakin ottamansa paperin eteensä ja otti kynän käteensä. ”Kirjoitan sen luvan nyt sitten samalla”, hän lausahti.

Olin pudota tuolilta. Yritin sopertaa jotakin siihen tyyliin, että eikö Radio-ohjesääntö…? Juhari vilkaisi pikaisesti minuun ja huomautti tiukkaan sävyyn, että lupa kirjoitetaan nyt ja ”sillä siisti”. Ei kysytty edes, millaisella asemalla tai lähettimellä tulen toimimaan. Hetken kuluttua hän ojensi minulle valmiin luvan. Kiitin parhaan kykyni mukaan ja poistuin pöytänsä takana myhäilevän Juharin toimistosta.

Vasta Mannerheimintiellä aloin todella ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Jalat tuskin tavoittivat kadun pintaa. Minulla saattoi olla kädessäni ehkä maailman ainoa 1,8 MHz:n /MM radioamatööriaseman erikoislupa. Ei sellaista ainakaan Suomessa ollut. Eikä ollut Englannissakaan. Kun tulin Pohjanmereltä ääneen, eräs G-asema alkoi kovistella minua piratismista. Selvitin, millainen lupani oli ja sain vasta-asemat vakuuttuneeksi sen aitoudesta.

Sen jälkeen pari G-asemaa neuvoi minua, mitä (Navy) taajuuksia tulisi välttää. Hienoksi lopuksi taajuudella olleet G-asemat asettuivat kutsujonoon. Jos en väärin muista (lokikirja on valitettavasti hävinnyt maailman menossa) toista kymmentä G-asemaa tuli perän jälkeen ja myöhemmin useita asemia muualtakin. CW:llä tietenkin. 1,8 MHz aluetta nimitettiin usein ”Gentlemannien bandiksi” eikä ollenkaan suotta.

Tekipä Juharin Yrjö minulle aika ”tempun”, mutta Luoja paratkoon – kaikki meni nuoruuden innosta huolimatta hienosti ilman hallinnollisia riitasointuja. En tiedä, olisiko jokin hallinto yrittänyt puuttua työskentelyyni, mutta minulle asti ei ainakaan mitään negatiivista kuulunut. Epäilemättä tuo 1,8 MHz:n ”extra” lupa ja siihen liittynyt aktiviteetti ovat olleet allekirjoittaneen radioamatööritoiminnan selkeä kohokohta. Myöhemmin olisin halunnut kiittää Yrjöä paremminkin, mutta surukseni kuulin, ettei se hänen korkean ikänsä tuomin rajoittein ollut enää mahdollista.

Kiitos ja kunnia Yrjö Juharille, Suomen radio- ja radioamatööritoiminnassa merkittävälle mutta vaatimattomalle radiomiehelle. Monien ansioittensa lisäksi hän antoi unohtumattoman lahjan nuorelle radistille – tekniikan oppien ohella. Juharista tulee nytkin ensimmäisenä mieleen, että ystävällisen myhäilyn takana oli aina hyvää tarkoittava, poikkeuksellinen myötämielisyys, jota radioamatööritoiminta parhaimmillaan edustaa.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Mediatietoinen viestinnän vaikuttaja

Kuvassa Osmo A. Wiio, OH2TK.

Matkan varrelta v. 1963 Malmöön. Vas. Osmo, OH2TK ja Leena Wiio ja Sisko Janhunen XYL/OH2HK. Kuva: OH2HK.

Osmo A. Wiio, OH2TK (1928-2013) palautuu mieleen jo 50-luvun alkupuolelta SRAL ry:n vuosikokousten reippaana ja selväkielisenä puhujana. Lähemmin tutustuimme Kakkosten Kerhon tilaisuuksissa ja Liiton hallituksessa usean vuoden aikana. Noina vuosina alkanut yhteistyö jatkui monimuotoisena aina viimeisiin vuosiin saakka.

1950-luvun lopulla olimme Radiopuhelin Oy -nimisen yhtiön osakkaita ja Autotalossa Salomoninkadulla olevan kellariverstaan käyttäjiä. Yhtiön varsinainen puuhamies oli Paavo Salonen, ex OH2HZ (1930-1997), itse olin lähinnä täydennysmies, koska leipätyö oli toisaalla. Osmo oli mukana oman yhtiönsä Terea Oy:n nimissä ja laitteiden jälleenmyyjän ominaisuudessa. Valmistimme sarjatyönä RP-vastaanottimia ja RPT-lähettimiä. Jokunen laite saattaa vieläkin olla hamssien käytössä.

1963 kesäkuussa teimme yhdistetyn auto-laiva-auto -matkan Malmöön Region I:n konferenssiin SRAL ry:n edustajina. Matkalla olivat mukana Osmo ja Leena Wiio, Veikko ja Kristina Velamo sekä Reino ja Sisko Janhunen. Sää suosi matkailijoita ja itse konferenssi oli mielenkiintoinen ja antoisa. Tapasimme suuren joukon sen aikaisia radioamatöörimaailman vaikuttajia.

Kun Liitto täytti 50 vuotta 1971 olin RA-lehden päätoimittaja. Lehden syyskuun numero ilmestyi 50-vuotisjuhlanumerona, johon Osmo toimitti Ensio Marrennon kokoaman materiaalin pohjalta Liiton siihen astisen historiikin. Lehdestä tuli yli satasivuinen lukupaketti.

Polkumme kohtasivat jälleen v. 1973, kun Osmo Wiio kutsuttiin Kustannus Oy Infpressin julkaiseman Elektroniikkauutiset-lehden päätoimittajaksi. Olin tuolloin lehden toimituspäällikkö. Lehden lisäksi yhtiö julkaisi elektroniikka-alan kirjallisuutta, johon Osmo toi oman asiantuntevan panoksensa. - Elettiin elektroniikka-Suomen ripeää nousukautta.

Kun Liitto julkaisi v. 1996 toimittamani juhlakirjan ”Alussa oli kipinä”, sain Osmolta hyvien neuvojen lisäksi kirjaan kuva- ja tekstimateriaalia. Liitto päätti v. 2001 Osmon aloitteesta painattaa ”Harrastelijan radiokirja 1950” -näköispainoksen, jonka painatuksen sain hoitaakseni. Kirjaan liittyvän CD-levyn monistuksesta huolehti Jean Haukatsalo, OH2JC. Tiimin työ palkittiin, sillä kirjasta on menossa jo kolmas painos.

Osmo A. Wiio teki pitkän päivätyön viestinnän tutkijana ja opettajana. Hän jätti myös pysyvät jäljet radioharrastajien ja radioamatöörien historiaan; aivan kuten Leo Lindell, Ilmari Jäämaa ja Kalle Sainio tekivät omana aikanaan.

Reino Janhunen, OH2HK

Kuvallinen kertomus SRAL:n edustajien matkasta Region I:n konferenssiin Malmöhön kesällä 1963 (pdf)


Radiomies urkkijana – mies menneisyydestä

Kuvassa Ronald Harold Evans, ex G3BIP.

Kuvassa Ronald Evans, silloin G3BIP, workkii OH2AA:n leiriasemalla Mustikkamaalla kesällä 1956. Kuvan on ottanut Risto Halinen, ex OH2MK (1932-1971), joka liikkui yleensä kamera kaulassa eri hamssitilaisuuksissa.

Ronald Harold Evans, ex G3BIP - Olin jo unohtanut tämän tapauksen, kun OT Simo Lehtinen, OH2ZJ luovutti muutama vuosi sitten liiton arkistoon Viikkosanomat nr. 21/64, jossa Evansia koskeva kirjoitus oli otsikoitu ”Syytetty vakoilusta Helsingissä ja Espoossa”. Jutussa kerrottiin, että englantilainen insinööri Ronald Harold Evans (42) oli pidätetty Helsingissä syytettynä vakoilusta. Evansia syytettiin erästä vierasta valtiota hyödyttävästä ja toista vierasta valtiota vahingoittavasta toiminnasta, eli suomeksi sanottuna vakoilusta. Hovioikeus käsitteli asian suljetuin ovin. Kun juttu on 50 vuotta salassa pidettävä, kuten näissä on tavallista, niin arkistotietoihin pääsee käsiksi tämän vuoden (2014) aikana. Tapauksen tekee mielenkiintoiseksi se, että Evansilla oli tuolloin englantilainen radioamatööritunnus G3BIP. Tosin tällä seikalla ei ollut tiettävästi mitään yhteyttä itse vakoiluun.

Tuttu kaverihan hän oli, asui Espoossa ja työskenteli Helsingissä tunnetussa radio- ja tv-tehtaassa. Hän tunsi paikallisia hameja ja vieraili mm. Kakkosten Kerhon kesäleirillä v. 1956 Mustikkamaalla, jossa hänet tapasin. Hän workki OH2AA:n leiriasemalla tavalliseen tapaan puheella ulkomaan yhteyksiä. Emme silloin tienneet hänen taustoistaan tietenkään mitään. Hän oli ihan tavallinen asiallinen hamssikaveri siinä missä muutkin. - Hänen myöhemmistä vaiheistaan ei ole tietoa.

Reino Janhunen, OH2HK


Lars Alfred Ravander, OH2SF - lentokonetekniikan taitaja ja opettaja, Grand Gentleman isoilla kirjaimilla

Kuvassa Lars Alfred Ravander, OH2SF.

Lasse, OH2SF asemallaan Siltamäessä 1970. Syyriasta 1965 koulutusmatkaltaan palattuaan Lasse hankki Drake R4A ja T4X rigit. Oikealla itsetehty lineaarinen pääteaste. Katolla oli kauko-ohjattu neljän bandin vertikaali. Lasse innostui muutamaa vuotta myöhemmin workkimaan RTTY-modella. Rakensipa itse reikänauhanlukijankin Siemens T37 rtty-koneen pariksi.

Lars Alfred Ravander OH2SF (1915-1977) tunnettiin yleisesti suomalaisten hamssien keskuudessa nimellä Lasse.

Entisen Aeron ja nykyisen Finnairin henkilökunnan keskuudessa tunnetaan edelleenkin Rollo vielä vuosikymmeniä myöhemmin legendaarisena esimerkillisenä opettajana ja työtoverina.

Mikäli hamssitoiminnassa tapahtui jotain merkittävää, niin Lasselta liikeni aina aikaa osallistumiseen.

Ei tainnut olla yhtään SRAL;n vuosikokousta, ystävien talkootapahtumaa tai muuta hamssiaiheista kokoontumista, joihin Lasse ei olisi ehtinyt. Kesäleireillä olivat Lasse, Kaarina-rouva ja Ritva-tytär kaikille tutut vierailijat.

Lassella oli harvinaislaatuisen empaattinen asenne ympärillä oleviin ihmisiin ja asiantuntemus tekniikkaan ja ympäristön olosuhteisiin. Hänet valittiin sekä työn parissa, että harrastuksissa luottamustehtäviin mm. SRAL hallitus, Finnairin tekniset, Finnairin keilaajat, Suomen Metsästysyhdistys, asunto-osakeyhtiö Siltamäessä.

Jo pelkästään Lassen ammatti oli luottamustehtävä. Olihan hän vastuunalainen teknillinen tarkastaja ja kouluttaja Finnairin lentokonehuollossa, jonka tehtävänä erittäin monimutkaisten liikennelentokoneiden lentokelpoisuus ja kunnossapito.

Nuorten innostajana ja tukijana eri urheilulajeihin, partiotoimintaan ja radioamatööriharrastukseen ei sovi sivuuttaa Lassea muistellessa. Perheen kanssa Lasse harrasti ammuntaa, keilailua, veneilyä ja automatkailua ympäri Suomen.

Ei ole ihme, että hänet on valittu myös SRAL:n kunniajäseneksi.

Lassella oli ankarien kokemusten nuoruus. Hänen suurena haaveenaan oli kirurgin ura, mutta siihen hänelle ei suotu mahdollisuutta.

Sodan aikana Lasse sai ilmavoimissa lentomekaanikon koulutuksen ja opittu ura jatkui Aero Oy:ssä. Sodan jälkeen Lasse sai erikoiskoulutuksen Dakota DC3 -koneisiin Hollannissa ja oli tuomassa niitä Suomeen. Lassen myöhempiä erikoiskoulutuksia olivat: Convair Metropolitan, Caravelle, Super Caravelle, Douglas DC8 ja Douglas DC10. Lasse toimi em. konetyyppien tarkastajana ja kouluttajana Aeron ja sittemmin Finnairin konehuollossa ja Finnairin ilmailuopistossa. Caravelle kouluttajana hän oli myöhemmin Syyriassa ja Cambodgessa. Näiltä ja EA8-lennoilta muistamme harvinaiset OH2AY/AM QSO:t, joita Lasse sai workkia yhtiön erikoisluvalla kerhoaseman nimissä ollessaan lennoille osallistuva lentoteknikko.

Aikoinaan Armas OH2NB ja Lasse OH2SF olivat mm. yhteydenpidoillaan eduskunnan suuntaan aktivaattoreita Märketin hyväksymiseen erilliseksi DXCC-maaksi ja mahdollistamalla hamssivierailut majakalle.

Vaikka Lasse joutuikin olemaan työasioissa pilkuntarkka, niin vapaa-aikana ja etenkin radioamatööritoiminnassa hänet opittiin tuntemaan älykkäästä, nasevasta ja joskus purevasta huumorista. Pureva huumori saattoi kohdistua yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta ei koskaan ihmisten yksityisyyteen. Suorasukaisuus oli silti Lasselle ominaista, mikäli hän katsoi sen vievän oikeaa asiaa eteenpäin.

Lassen hamssiharrastukseen liittyi olennaisesti laitteiden rakentelu, DX-workkiminen DXCC-stikkereineen ja järjestötoiminta. Porakoneen metallilastut ja tinamarkat kiiltelivät usein rukkihuoneen lattialla ennen rikkaharjavaihetta. VHF-laitteet Lasse innostettiin rakentamaan jo aivan 2m:n bandin käyttöönoton alkuvaiheessa, mutta hän pettyi, kun vatsa-asemia ei aktivoitunutkaan ja pelkkä tyhjä bandi ja kohina kuului melkein alinomaa kuulokkeissa.

Radioamatööriharrastus oli Lassen useista harrastuksista hänelle kaikkein mieluisin.

Risto Tiilikainen, OH2BT, Lassen vävypoka


Kannustava nuorekas isähahmo kakkosten kerhon nuorille jäsenille

Kuvassa Veijo Ekroos, OH2WF.

OH2WF, Veijo, liittää syöttöjohtoa Quad-elementtiin. Quadimestari OH2LA, Topi (SK), seuraa tilannetta Veijon Porraskosken kesä-QTH:ssa 1965.

Veijo Ekroos, OH2WF, (1923–1977) oli pidetty iloinen hamssiystävä kakkosten kerholla. Hän osallistui hyvin aktiivisesti kerhon toimintaan 50–70 -luvuilla ja oli mukana kerhon useissa tapahtumissa. Kun oli alkamassa viikoittainen kerhoilta, tuli luolalle aina mukava tunnelma kun Veijo astui sisään panssarioven teräskarmien aukosta tai myöhemmin kerhon Sibeliuspuistossa sijaitsevan Pauligin huvilan kerhotiloihin. Veijolta riitti aina aikaa ja intoa nuorien hamssien kanssa keskusteluihin. Jo Veijon olemuskin huokui isällistä empaattisuutta muita kohtaan. Noihin aikoihin tupakointi oli tavallista hyvinkin erilaisissa tiloissa. Pian kerhotilassa saattoi tuntea Veijon läsnäolon hienolaatuisen pikkusikarin aromista. Veijo ei ollut erityisemmin DX-kalastaja, vaan viihtyi mieluimmin rauhallisemmilla taajuuksilla ja myös kotimaan bandeilla. Saksan kielen taitajana hän piti aktiivisesti ja sujuvasti yhteyksiä Keski-Eurooppaan. Asema koostui Geloso-laiteparista ainakin 60-luvun alussa.

Veijon työ oli tunnetussa Helsingin Tukholmankadulla sijaitsevassa lääkintäelektroniikkaa toimittavassa ja huoltavassa Oy Röntgentekno Ab -nimisessä yrityksessä. Veijo oli yksi neljästä osakkaasta ja hän toimi myöhemmin firman toimitusjohtajana. Veijon yrityksessä työskenteli Veijon kanssa muita tunnettuja hamsseja. Ainakin seuraavat: Aarre OH2US, Vexi OH2RD ja Lefa OH2SB ovat tiedossani. Firma myytiin v. 1975 Valmetille ja siitä muodostui Medivalmet. Veijo oli siirtynyt silloin jo eläkkeelle.

Muistan erään hauskan tapahtuman, jonka Veijo oli kokenut muutaman kerran. Kulkiessaan Helsingissä kadulla hänet oli tunnistanut jokin radioamatöörikollega ja huudahtanut ”Hei wiski faari” (tarkoittaen tietysti OH2Wiski Faari). Kadulla kulkevat muut huudahduksen kuulleet ihmiset olivat vaivihkaa kääntyneet Veijoon päin alkaen silmäillä, että millainen wiski-juoppo tai lestinheittäjä tuossa nyt sitten kävelee. Veijo kertoi, että olisi halunnut siinä tilanteessa panna päänsä pensaaseen.

Kuvassa Veijo Ekroos, OH2WF.

OH2WF tarkastelee Quadin rakennepiirroksia Veijon Porraskosken kesä-QTH:ssa 1965.

Itse muistan parit talkoot, joissa olen ollut Veijon mukana. Kakkosten Kerhon kesäleiritalkoot 1962 Solvallassa. Saattoi olla peräti SRAL:n kesäleiri. Veijo oli lainannut leirin kotimaan aseman käyttöön auliisti tehdastekoiset Geloso-laitteensa. Leirillä Veijo käytti ahkerasti kaitafilmikameraansa. 1965 Porraskosken kesäpaikalle pystytettiin Veijolle spaider-tyyppinen Quad. Veijo oli tehnyt suunnitelmat ja esivalmistelut aivan viimeisen päälle. Bambujen polvekkeiden jokainen välikin oli vahvistettu surrauksella. Paikalle oli valmiiksi pystytetty kyllästetystä puutolpasta masto, jonka kylkeen oli lyöty teräsaskelmat kiipeämistä varten. Pylvään päähän oli tehty sopiva teräshattu. Hattuun oli kiinnitetty rotaattori. Ensin Arto, OH2FS, kiipesi ylös ja kiinnitti hatun tolpan nokkaan ja sitten talkoina kootut kääntöputkella varustetun Quadin puolikkaat hilattiin rotaattorin jatkeeksi. Antennikokonaisuus valmistui erittäin nopeasti ja pääsimme nauttimaan herrasmiestalkooisännän tarjoamaa maittavaa päivällistä. Veijon poika, Vesa, muistaa edelleenkin elävästi, kuinka hamssilaitteet aina siirrettiin kotoa auton perään, kun viikonlopuksi lähdettiin Porraskosken kesäpaikalle.

Veijo kuoli 1977 liikenneonnettomuudessa Kanariansaarilla ollessaan siellä terveydellisistä syistä. Hän ehti nauttia eläkkeellä olosta vain muutaman vuoden ajan

Herrasmies-Veijoa muistaen
Risto OH2BT


Veteraaniveli oli nuori kokeilija kaiken ikäänsä

Kuvassa Risto Kiviluoto, OH2SU.

Kipinät ja koronat sinkolivat, ja otsoni kärysi, kun Risto teki kotonaan suurjännitekokeiluja keittiön pöydälle sijoitetun Van de Graaffin generaatorin avulla. Kuva kotialbumista.

Risto Kiviluoto, ex OH2SU (1925 - 2013) oli lähtöisin Kajaanista, jossa hän aloitti workkimiset OH8NS:nä heti sotien jälkeen, kun työskentely tuli jälleen luvalliseksi. Hänellä oli myöhemmin kutsut OH8QA, OH4NO ja OH8NU riippuen siitä, missä hän opettajan työtään toteutti. Maailmanmatkaajana hänellä oli myös kutsut OE1ZUG ja SM0HMZ ja lisäksi useita kauttakutsuja eri maissa.

Ensimmäiset radioyhteytemme olivat varhain 50-luvulla, kun hän oli opettajana Luhangassa ja minä ammattikoululaisena Jyväskylässä. Seuraavaan radiotapaamiseen vierähtikin n. kolme vuosikymmentä, kun hän oli muuttanut Helsinkiin. Silloin alkoivat viikottaiset, myöhemmin päivittäiset turinatuokiot.

Risto oli kiinnostunut ihmisestä ja ihmisen mahdollisuuksista yleensä, ei yksistään psykologin ammattinsa puolesta, vaan muutenkin. Kun hän lähti vaimonsa Marjan kanssa pitemmäksi aikaa San Estebaniin, Argentiinaan 80-luvun loppupuolella, hän järjesti välillemme tieteellisiin perusteisiin pohjautuvan telepatiakokeen, jolla saatiin nollatulos, ts. telepatia ei meillä toiminut välillä San Esteban - Vuosaari.- Ei harmittanut yhtään, sillä viikottaiset skedit 28 MHz:llä toimivat 59-raportein molempiin suuntiin sadan watin tehoilla.

Fysiikan puolelta Risto löysi kiinnostavimmat tutkimuksen kohteensa: pienet ja isot ilmiöt sytyttivät yhtä lailla. Hän ei vierastanut Higgsin hiukkasia tai Heisenbergin epätarkkuusteorioita saatikka maailmankaikkeuden ikuisia arvoituksia. Risto oli valpas näkijä ja kokija; aina valmis keskustelemaan menneen ajan tai päiväkohtaisista tapahtumista.

Ristoa ja minua yhdisti aito radioamatöörien aateveljeys, samantapainen elämänfilosofia ja luja keskinäinen kunnioitus. Olkoonkin, että tuo jälkimmäinen joutui joskus kovalle koetukselle Riston oman kilvoittelun viime vaiheissa. - kaikki se kuitenkin kesti, sillä niin se oli tarkoitettu!

Reino Janhunen, OH2HK


Saapumiseränsä nopeimmat titarit

Kuvassa Reijo Seppälä, VK2OO.

Reijo Seppälä, ex VK2OO hamssiboksissaan Wollongongissa, n. sata kilometriä Sydneysta etelään. Kuva Asko Myllyksen, OH4NX/HB9KOR kokoelmasta.

Kirjoitan tätä muistelua sattumoisin 15. kesäkuuta, mutta 62 vuotta tapahtuneen jälkeen. Kyse on siis Riihimäen Viestirykmentin alokkaiden saapumiserästä pvm:llä 15.6.1953. Siviilikokemuksen ja soveltuvuuskokeiden perusteella osa alokkaista sijoitettiin 1. ja 3. radiokomppaniaan ja osa 2. ja 4. puhelinkomppaniaan, viestiaselajin edustajia siis kaikki tyynni.

Meitä valmiita titareita ja hameja oli saapumiseräämme sattunut kaikkiaan kuusi, joista Pertti Kantanen, OH2VZ; Kauko Kärkkäinen, OH2KJ ja allepainettu silloin OH6QS määrättiin 3.komppaniaan. Pentti Kolehmainen, OH3QU; Viktor Jaaksola, OH4NR ja Reijo Seppälä, OH4NT määrättiin 1. komppaniaan.

Varusteiden jaon ja muun alkuselvittelyn jälkeen päästiin itse asiaan eli sähkötyskoulutukseen. Kantahenkilökuntaan kuulunut Leo Lappalainen, OH3NJ (sk) otti meidät hamssit lisäksi tehokkaaseen pikakoulutukseen luokkakokeita silmällä pitäen, koska sähkötysluokista oli hyviä lomia tiedossa, kuten hän meille positiiviseen tapaansa vakuutteli.

Miten niin nopeimmat titarit? Siten niin, että seuraavat luokkakokeet olivat vajaan kahden viikon päästä. Leo Lappalaisen kannustuksen ja pikapreppauksen ansiosta me kaikki kuusi suoritimme II lk:n sotilasradiosähköttäjän tutkinnon 26.6.1953, siis yhdentoista palvelusvuorokauden jälkeen. Todistusten jakotilaisuudessa Viestirykmentin komentaja, eversti Martti Liesi piti erityisen ansiokkaana sitä, että näin monta saapumiseränsä alokasta selvittää II lk:n tutkinnon näin lyhyessä ajassa. - Ei siinä vielä kaikki. Kun valat oli vannottu ja käyty ansaitulla luokkalomalla, valmistauduimme Leo Lappalaisen avustuksella seuraaviin luokkakokeisiin. Samat kaverit suorittivat monien ihmetykseksi I lk:n sotilasradiosähköttäjän tutkinnon 31.7.1953, siis 1,5 kk:n palveluksen jälkeen.

Miten näille titariveljille kävi jatkossa? Pertti Kantanen, OH2VZ teki muutaman matkan merillä kv. radiosähköttäjänä ja jatkoi opintojaan TKK:ssa diplomi-insinööriksi. Workkii edelleen bandeilla cw-käden kangistumatta. Pentti Kolehmainen, OH3QU/OH2QW (sk) valitsi ammattisotilaan uran ja siirtyi armeijasta eläkkeelle kenraalimajurina. Allepainettu siirtyi mittaus- ja säätöalan palveluvuosien jälkeen sekalaisiin toimittajan tehtäviin liike-elämässä ja on nyt eläkkeellä.

Viktor Jaaksola, OH4NR/OH7NR (sk) erikoistui tietokoneasiantuntijaksi IBM:llä. Hän tapasi kohtalonsa Liiton Solvallan leirillä v. 1988 saatuaan vakavan sairauskohtauksen, johon menehtyi. Kauko Kärkkäisestä, OH2KJ on viimeinen havainto Heikki E. Heinosen toimittamasta Riihimäen Kolmosten 40-vuotisjuhlajulkaisusta v. 1989. Kauko oli lähtenyt kaukomaille Australiaan, jossa nimi oli kääntynyt Paul Key'ksi ja kutsu VK4SY:ksi. Lisäksi hän suunnitteli kaupallisten radioasemien perustamista Filippiineille. Reijo Seppälä, OH4NT/VK2OO (1933 - 1996) suuntasi myös Australiaan v. 1958. Hän hankki elantonsa sähköalan ammattilaisena. Hyvillä keleillä VK2OO oli workittavissa OH-maassa kahdella kympillä. - Hyvät lukijjat, nämä tarinat ovat tosia!

Reino Janhunen, OH2HK


Pienen radiopajan menestystarina

Kuvassa Reijo R. Laine, ex OH2EW.

Reijo R. Laine, ex OH2EW, korjaamassa sotilasradiota Riihimäellä, Viestikoulun työpajalla v. 1962. Usea suomalainen radioamatööri on hankkinut tai täydentänyt radioviestinnän ja elektroniikan tietojaan ja taitojaan Viestirykmentissä ja/tai Viestikoulussa, kuten myös tämän kirjoittaja.

Tämän tarinan perusainekset löytyvät yli 50 vuoden takaa, tarkemmin RA-lehdestä 11/61. Esittelin RA-lehden artikkelissa uuden Nuvistor-nimisen radioputken käyttömahdollisuuksia VHF:llä. Kyseessä oli tyyppimerkiltään 6CW4 triodi, joka oli suunniteltu avaruustekniikan tarpeisiin. Rakensin kokeilumielessä kahden metrin konvertteriini 6CW4 esiasteen, joka osoittautui ennakkotietojen veroiseksi: suurtaajuusaste oli helppotekoinen ja mikä tärkeintä, se oli pienikohinainen ja stabiili. Nuvistorin positiiviset käyttökokemukset poikivat lisää rakennusprojekteja jatkossa.

Olin tavannut Kakkosten Kerholla Reijo R. Laineen, ex OH2EW, (1941-1979), jonka autotalliverstaalla Etelä-Haagassa kehiteltiin idea kahden metrin konvertterisarjasta OH-maan tarpeisiin. Näin syntyi malli HK-63 144 MHz:n konvertteri, jossa esiasteena oli 6CW4. Muut putket olivat ECC88 kaskadiaste, EF184 sekoitin ja ECC81 kideoskillaattori ja kertoja. Yliaaltokiteen taajuus 38,666 MHz triplattiin 116 MHz:lle, jolloin konvertterin antotaajuus oli 28 MHz. Sarjaan tuli jatkoksi uusia malleja myöhemmin.

Teimme yksissä tuumin mallikappaleen, joka toimi moitteettomasti. Laitteen mittaus annettiin Osmo Koskenniemen, OH2KH, tehtäväksi. Hän teki perusmittaukset Teknillisen korkeakoulun sähkölaboratoriossa oikeaoppisin menetelmin ja kalibroiduin mittausvälinein. Mittaustaajuudella 144,5 MHz laitteen kohinakerroin oli 3 dB ja kokonaisvahvistus 47 dB. Laitteen käyttökokemukset olivat siksi hyviä, että maine kiiri ympäri Suomea ja ostajia ilmaantui lisää. HK-sarjan konverttereita valmistettiin kaikkiaan ehkä satakunta, ja niitä on edelleen käytössä. Koko juttu on selostettu RA-lehdessä 5/2007 otsikolla "Kun Nuvistori pantiin töihin".

Reijo Laine kulki yleensä idea-akku ladattuna. Voin pitkän tuntemukseni perusteella sanoa, että hän oli "aina askeleen edellä omia aikeitaan". Hänen radiopajastaan lähti maailmalle mm. HF-alueen ohjainlähettimiä, 6-O-6 J-biimejä kahdelle metrille, 100 watin AM/CW-lähetin HF:lle, alipäästösuodatin HF:lle, 144 MHz:n kideohjattu ohjainlähetin yms. Reijon pajasta tulivat kenttäkäyttöön myös liiton ensimmäiset sarjavalmisteiset transistoroidut kettulähettimet. Ehkä tunnetuin Reijon käsialaa oleva tuote on automaattiavain Golden Key, joka hakkasi monet ulkomaiden ihmeet mennen tullen. Kaikista näistä laiteryhmistä Reijo laati myös teknillisiä artikkeleita RA-lehteen. Artikkelit löytyvät SRAL:n kotisivujen RA:n sisällysluettelosta esim. hakusanalla OH2EW.

Meidän tiemme kohtasivat uudelleen v. 1972, kun hän palkkasi minut Elektroniikkauutiset-lehden toimituspäälliköksi Kustannus Oy Infopressiin. Suositun tabloidilehden lisäksi kustansimme ja toimitimme ammatti- ja harrastusalan kirjallisuutta. Lisäksi jatkossa myyntivalikoimiin tulivat erilaisten radiolaitteiden rakennussarjat, komponentit ja piirilevyt. - Elektroniikka-Suomi oli noina vuosina hyvässä nousukiidossa maailman huipulle!

Reino Janhunen, OH2HK


Vallesmannin bandin jämerä perustaja

Kuvassa Raino Jäykkä, OH1NS.

Nimismies Raino Jäykkä, OH1NS osoitti omalla aktiivisuudellaan 3,5 MHz:n amatöörialueen käyttökelpoisuuden kotimaan liikenteessä, ja niinpä aluetta alettiin kutsua vallesmannin bandiksi. Kuva: SRAL:n arkistosta.

Raino Jäykkä, ex OH1NS (1907-1983) sai radiokipinän koulupoikana ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Virikkeenä oli venäläisen sotalaivan antennirysä, joka jäi askarruttamaan uteliaan nuoren mieltä.

Muutamaa vuotta myöhemmin Raino tutustui Turussa vaikuttaneeseen eturivin radioamatööriin Leo Lindelliin, joka auliisti jakoi nuoremmilleen radiotekniikan tietämystään vieraanvaraisessa kodissaan ja Nuori Voima -lehden palstoilla.

Vuoden 1922 tietämillä Raino teki suurella vaivalla yksinkertaisen kidekoneen, joka kelpasi harratustyönäytteeksi Nuoren Voiman Liiton radioharrastuspiiriin. Raino hyväksyttiin piirin jäseneksi 4.5.1923 ja hänelle annettiin kutsuhuuto 1NAH, joka myöhemmin muuttui muotoon OH1NS.

Raino Jäykkä avusti aktiivisesti SRAL:n äänenkannattajia jo 1932 ilmestyneestä Radio OH-lehdestä alkaen murrepakinoillaan ja kirjoituksillaan "nuorelle ystävälle". Raino oli myös OH-kesäleiriajatuksen vankka kannattaja, ja hän oli mukana käynnistämässä Ykkösten kesäleirejä Säkylässä vv. 1948-49. Raino oli SRAL:n hallituksen jäsen vv. 1933-34. Jäämaan palkinto hänelle myönnettiin v. 1957 ja SRAL:n kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1964 vuosikokouksessa.

Sotien jälkeen OT Raino aloitti voimakkaan propagandan 80 metrin alueen hyväksi käyttämiseksi kotimaan liikenteessä. Hänen vetoomuksensa sai vastakaikua ja alueelle alkoi tulla lisää OH-asemia, jotka myös jäivät alueen vakituisiksi käyttäjiksi. Rainon siviiliammatin mukaan aluetta alettiin kutsua "vallesmannin bandiksi". Myöhemmin hän testamenttasi alueen turkulaiselle OT Arvo Pellonpäälle, ex OH1VK (sk), joka piti omana aikanaan kiitettävästi huolta alueen aktiviteetista ja asiallisista työskentelytavoista.

Raino Jäykkä vaali perinteitä ja halusi säilyttää jälkipolville radiohistoriallista tietoa ja esineistöä. Tästä on todisteena SRAL:n arkistossa v. 1966 päivätty Rainon kirje, jossa hän kirjoittaa: "Vaikka tämä ei olekaan mikään testamentti, niin olen varma, että SRAL saa periä kaikki vanhat muistot". Lähetin kirjeen johdosta kyselyn Rainon XYL:lle Leila Jäykälle, ex OH1NF (sk), joka puolestaan lähetti terveisensä vävynsä Erkka Sointulan, OH1AZJ, välityksellä SRAL:n 75-vuotisjuhlaan Finlandia-taloon.

Erkka luovutti SRAL:n museoon Raino Jäykän talteen panemia komponentteja radion varhaisvuosilta. Tavaroiden joukossa on mm. taulumittari, kiillekondensaattoreita, kideilmaisin, radioputkia, säätökondensaattori ja mm. Toivo Leiviskän, OH2NV, hiomia lähetinkiteitä 3,5 MHz:n alueelle. - Raino Jäykän toivomus vanhojen muistojen säilyttämisestä jälkipolville on näin toteutunut.

Reino Janhunen, OH2HK


Taiteilija ja tekniikan mies oli monessa mukana

Kuvassa Risto Halinen, OH2MK.

Elektrofoton myymälässä 1956: vas. Risto Halinen, OH2MK, Veikko Velamo, OH2YV, Jallu, Paavo Taimela, OH2XF ja Olle Hellssten, OH2LP. Kuvan on ottanut K6DDO, joka sinä kesänä kiersi kameroineen loma-Suomessa- SRAL:n arkisto.

Hyvä ystäväni Risto Halinen, ex OH2MK (1932-1971) oli syntyjään Karjalan poikia, Sortavalasta. Hänen radiokipinänsä syttyi sotien jälkeisellä AM-kaudella. 40 metrin OH-ukkeleiden turinoista se kaikki alkoi.

Risto oli aktiivisesti mukana radioamatööritoiminnassa alusta alkaen. 1950-luvun puolesta välistä hän oli Kakkosten Kerhossa eri luottamustehtävissä, kouluttajana, johtokunnan jäsenenä, varapuheenjohtajana jne. - Kun vuonna 1964 ryhdyimme Riston kanssa elvyttämään Kakkosten Kuisti -kerholehteä, Riston panos oli ratkaiseva. Kasasimme Kuisteja vapaalauantaisin "saksi ja liimaa" -menetelmällä Riston silloisella työpaikalla Oy Philips Ab:n mainososastolla Helsingin linja-autoaseman vieressä.

Risto oli saanut geeniperintönä luovan lahjakkuuden kyvyt, jotka ilmenivät sekä teknisessä että taiteellisessa työskentelyssä. Hän oli päivätyössään mainostoimittaja ja -graafikko, piirtäjä, valokuvaaja ja tekniikan popularisoija. Näitä kaikkia hän hyödynsi myös harrastepuolelle. - 1996 ilmestyneessä Liiton 75-vuotisjuhlakirjassa on lukuisia hänen ottamiaan valokuvia 1950-60 -luvulta ja joitakin hänen piirroksiaan RA-lehdestä. Nämä kaikki ovat tallella SRAL:n arkistossa.

Teknillisistä ansioista hänelle myönnettiin Lindellin palkinto v. 1965. SRAL:n hallituksen jäsen hän oli vv. 1967-69 ja Radioamatööri-lehden päätoimittaja vv. 1968-70.

Varttuneempi amatööripolvi muistaa RA-lehden "Matti Kallen breikin", jossa hän pelkisti muutamin viivoin ja sanoin jonkin harrasteeseemme liittyvän asian tai tapahtuman. Hänen kynänsä jälkiä on myös niissä monissa QSL-korteissa, todisteissa ja viireissä, joita hän piirteli vapaa-aikoinaan.

Risto oli äänessä kaikilla amatööribandeilla aina kahdesta metristä 160 metriin. Hän ei vierastanut mitään lähetelajia ja varsinkin RTTY oli hänelle mieluista viimeisinä vuosinaan.

Matti Kalle nähtiin kameroineen usein liikkeellä radioamatööritapahtumissa: kokouksissa, kesäleireillä, dx-peditioneilla jne. Monta hauskaa juttua ja sattumusta olisi hänestä kerrottavana. Hän oli itsekin seuramiehiä, jolla oli laaja ystäväpiiri ja hauskojen juttujen varasto.

Mieleeni on jäänyt Kakkosten Solvallan v. -62 kesäleiriltä hänen legendaarinen kahden metrin telttansa (viittaa vain teltan pituuteen, ei bandiin tai laitteisiin) ja Riston lakoninen toteamus: "Vähän kuivaa maaksi", kun hän yritti laskettelurinteen kalliolta löytää rigeille soveliasta maajohdon paikkaa!

Reino Janhunen, OH2HK


Häiriöneuvoja oli tärkeässä tehtävässä AM-aikakaudella

Kuvassa Simo Lehtinen, OH2ZJ.

OT-hamiveljet Simo Lehtinen, OH2ZJ (vas.) ja Martti Kilpinen, OH2RE SRAL:n kessäleirillä hotelli Petäyksen pihalla Hattulan Tyrvännössä heinäkuussa 2007. Kuva: OH2HK.

Tutustuin Simo Lehtiseen, ex OH2ZJ (1924-2014) v. 1956 sattumalta yhteisessä työkohteessa Helsingissä ja lähemmin Kakkosten Kerhon tilaisuuksissa. Tästä alkoi läpi elämän kantava ystävyys ja hieman pätkittäinen yhteydenpito, mikä riippui kummankin kulloisesta elämäntilanteesta.

OT Simon radioamatööriharrastus sai alkunsa Kakkosten Kerhon järjestämillä sähkötyskursseilla v. 1950. Kun kävi ilmi, että Simo oli sähköalan ammattilainen ja luonteeltaan vakaa, yhteistyökykyinen ja erittäin sosiaalinen, hänestä tuli ennen pitkää kerhon luottomies moneksi vuodeksi. NMKY:n Vuorikadun tiloista siirryttiin ensin Kajanuksenkadulle pommisuojaan ja sieltä edelleen Valpurintielle. Simo oli ahkerasti mukana järjestämässä talkoita ja junailemassa sähköhommia kerhon tiloihin. Kun kerholle tarvittiin uusi lähetin, tehtävä annettiin Simon luotettaviin käsiin. Pian luolalla oli kompakti CW- ja AM-lähetin, jossa oli siihen aikaan paljon käytetty Geloson VFO ja 6146 päätteessä. Tehoa oli sallittu 50 wattia.

Simon avuja ja henkilösuhteita tarvittiin jälleen kerran, kun kerho päätti järjestää kesäleirin Mustikkamaalle ensimmäisen kerran v. -56. Kerho sai käyttöönsä Helsingin Työväenyhdistyksen omistaman huvilan. Vastineeksi leiriläiset käyttivät läheisen HTY:n kesäravintolan palveluksia. Leirejä järjestettiin myös vv. -57 ja -58. Näiltä leireiltä jäi mieleeen erityisesti Eskon, OH2YR:n joka paikan 2-el. biimi ja Vilin, OH2OP:n VHF-asema, jolta saatiin ainakin yksi yhteys Hyvinkään Sveitsiin.

Leipätyössään Simo oli perehtynyt mm. palohälytin- ja keskusantennijärjestelmiin. Tämän tietäen Liiton johto kutsui Simon häiriöneuvojaksi, jolle riitti töitä radioamatöörien aiheuttamien yleisradiohäiriöiden takia; silloin elettiin vielä AM-lähetteiden aikakautta. Simo rakensi itselleen soveliaan häiriövastaanottimen ja myöhemmin sille lähetinparin, jolla antoi mm. OH2AA:n tiedotuksia. Simo hoiti häiriöneuvojan tehtävää tunnollisesti ja loi hyvät suhteet Plh:n ja Yleisradion ao. henkilöihin. Häiriöneuvojan työllä oli myös suhdetoiminnallinen merkitys Liiton ja yleisradiokuuntelijoiden välillä. Simo oli oikea valinta tähän tehtävään. - Simon haastatteluun perustuva artikkeli häiriöneuvojan työstä on julkaistu RA-lehdessä 12/1998.

Reino Janhunen, OH2HK


Suomalaisen radiotoiminnan uranuurtaja

Kuvassa Kalle Sainio, OH2NM.

Vanhat ystävykset Arvi Hauvonen, OH3PP ja Kalle Sainio, OH2NM, onnittelevat toisiaan onnistuneen VHF-kokeilun jälkeen. Kuva: SRAL:n arkisto.

Kaarlo Sakari "Kalle" Sainion, ex OH2NM (1904-1964) radiokipinä syttyi jo ennen SRAL-NVL:n perustamista kouluaikana Norssissa, jossa sattui olemaan saman pureman saaneita koulutovereita, kuten Erkki Heino ja Erkki Kairenius. Tämä kolmikko piti tiiviisti yhtä ja ratkoi radioteknisiä pulmia aikana, jolloin ei vielä ollut yleisradiota eikä komponentteja myyviä liikkeitä; kaikki piti tehdä itse. Radioputketkin olivat vasta tulossa yleisemmin käyttöön. Ei liene sattuma, että Kalle Sainio jatkoi virikkeellisen harrastuksen viitoittamalla tiellä Polyteekin sähköteknilliselle osastolle ja sieltä raskaan sarjan radiotekniikan pariin yleisradiotoiminnan kehittäjäksi.

Kalle Sainion panos suomalaisen radioamatööritoiminnan edistäjänä on merkittävä. Hän ryhtyi jo opiskeluaikanaan suunnittelemaan ja parantamaan teknisesti radioamatöörien käyttämiä lähettimiä ja vastaanottimia. Hän julkaisi v. 1932 suositun kirjan "Radioamatööri", josta moni radioharrastaja sai sammumattoman kipinän eliniäkseen. Niin yleisradiomies kuin hän olikin, hän puolusti voimakkaasti radioamatöörien oikeuksia kaikilla foorumeilla.

Kalle Sainion taitoihin ja kykyihin luotettiin, niinpä hän oli Suomen Radioamatööriliiton puheenjohtajana kahteen otteeseen vv. 1928-1941 ja 1947-1948. SRAL:n kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuoden 1946 vuosikokouksessa ja kunniapuheenjohtajaksi v. 1948. Kalle Sainio oli osaava ja ahkera kirjoittaja niin ammatti- kuin harrastepuolellakin. Varsinkin raskaina sotavuosina hänen panoksensa Radio OH-lehden ilmestymisessä oli ratkaiseva. Kalle Sainio tunsi tekniikan, kuten hän itse asian ilmaisi. Mitä enemmän tutustuu hänen teksteihinsä, sitä vakuuttuneemmaksi tulee asiasta.

Sainio hyödynsi ammatissaan soveltuvin osin harrastettaan. Vastuullinen virka yleisradiotoiminnan parissa vei OH2 Niilo-Matin pois amatöörialueilta pitkäksi aikaa, mutta hänenkin kohdallaan vanha sääntö toistui: "They always come back". Mielenkiinnon lisäämiseksi VHF-toimintaan Sainion toimesta pystytettiin v. 1962 kahden metrin majakka-asema OH3VHF Ylöjärvelle. Tätä vaihetta olivat jo edeltäneet säännölliset kahden metrin yhteydet vanhan ystävän ja kollegan Arvi Hauvosen, OH3PP, kanssa välillä Sipoo - Lahti. Kalle Sainio oli 14.5.1964 matkalla yhteyksien pitoon Sipoon Bergarholmeniin, kun hän kevätmyrskyssä veneen kaatuessa tapasi kohtalonsa.

Ansiokkaan elämäntyönsä diplomi-insinööri Kalle Sainio teki Yleisradiossa suunnitteluinsinöörinä, radioasemaosaston ja jakelutekniikan päällikkönä sekä yli-insinöörinä ja johtokunnan jäsenenä kuolemaansa saakka. Kalle Sainio oli uutterasti kehittämässä ULA- ja TV-asemaverkkoja Suomeen. Hän julkaisi v. 1953 suositun ammattikirjan "ULA-radion avain".

Reino Janhunen, OH2HK


Yleisradiotoiminnan käynnistäjästä Lahden Radiomäen isännäksi

Kuvassa Arvi Hauvonen, 3NB.

Arvi Hauvonen, OH3PP, Lahden Radiomäen museomiljöössä toukokuussa 1971. Hauvonen tuli Yleisradion palvelukseen v. 1928. Radiomäen isäntänä hän viihtyi v. 1967 saakka, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Arvi Hauvonen oli aktiivisesti mukana perustamassa Radiomuseota, joka avattiin yleisölle 1968. Kuva: Osmo A. Wiio, OH2TK.

On kulunut yli 90 vuotta siitä, kun radioamatööri ja insinööri Arvi Hauvonen (1899-1973), silloin 3NB, aloitti säännölliset yleisradiolähetykset Tampereella v. 1923. Hän oli liittynyt samana vuonna Nuoren Voiman Liiton radioharrastuspiiriin, johon vaadittu harrastustyönäyte oli ioniputkivastaanottaja ja lähettäjä. - Nuorukaisena leimahtanut radiokipinä sai uutta hehkua.

Varhaisimmat yleisradiokokeilut Hauvonen teki Kuljussa, noin 10 km Tampereelta etelään. Hän oli rakentanut Leo Lindellin (NVA) ohjeiden mukaan radiolähettimen, jonka teho oli vain parin watin luokkaa. Myöhemmin kesällä tämä vaatimaton asema siirrettiin Lepolan huvilaan Pyhäjärven eteläpuolella. Kun lähetystehoa oli nostettu 10 wattiin, saatettiin gramofonilähetyksiä kuulla sangen hyvin kaupungilla niillä monilla kide- ja putkivastaanottimilla, joita oli innolla alettu rakennella Hauvosen ohjeiden mukaan.

Lepolan lähetyspaikka ei tyydyttänyt kaikilta olosuhteiltaan puuhakkaita kokeilijoita. Niinpä ryhdyttiin etsimään kaupungilta sopivaa asemapaikkaa. Sellainen löytyi keskeiseltä paikalta Tampereen Puhelinosuuskunnan talon ullakolta Hämeenkatu 26:ssa. Siirron yhteydessä aseman kojeistoa uusittiin ja tehoa nostettiin n. 20 wattiin. Lähetysantenni saatiin sijoitetuksi 30 metrin korkeuteen maanpinnasta.

Arvi Hauvosen rakentama asema, 3NB, alkoi marraskuun 1. päivänä 1923 lähetellä etupäässä soittoesityksiä kolmena, neljänä päivänä viikossa. Asemaa voitiin kuunnella kaupungin alueella ja putkikoneilla jonkin matkaa kaupungin ulkopuolellakin. Lähetinputkien tarvitsema anodijännite saatiin kaupungin sähkölaitoksen tasavirtaverkosta ja hehkujännite Tampereen puhelinosuuskunnan akuista. Ohjelmastudio oli kolme kerrosta alempana puhelinosuuskunnan konttorihuoneiston eteishallissa, jonka seinät oli asianmukaisesti peitetty verhoilla. Aseman aaltopituutta pyrittiin pitämään hieman alle 300 metrin, koska silloin muut Tampereen seudulla kuuluvat radioasemat häiritsivät vähiten.

Ennen pitkää kävi selväksi, että Arvi Hauvoselle tuli ylivoimaiseksi yksin huolehtia ja kustantaa aseman toiminta. Vasta perustettu Tampereen Radioyhdistys otti vastuun aseman jatkuvuudesta ja ylläpidosta. Huhtikuussa 1924 asema siirtyi Tampereen Radioyhdistyksen nimiin ja alaisuuteen. Lähetysaseman viralliseksi nimeksi annettiin Tampereen Radio, ja NVL antoi asemalle uuden tunnuksen 3NBA. Aseman hoitajana jatkoi Arvi Hauvonen apulaisineen.

Loppukesällä 1924 Tampereen Radio siirtyi väljempiin tiloihin Tammerkosken partaalle ja aloitti säännölliset lähetykset joulukuussa 1924. Rysäantenni ja vastapainolangat oli pingotettu Tammerkosken yli. Pian koelähetysten jälkeen saatiin hyviä kuuluvuusraportteja eri puolilta maata.

Syksyllä 1925 saatiin Tammerkosken asemalta kuulla ensimmäinen suora radioselostus Arvi Hauvosen toimittamana. Eräs nainen oli joutunut koskessa vedenvaraan ja huusi apua. Hauvonen syöksyi ulos katsomaan tilannetta ja palasi nopeasti mikrofonin ääreen selostamaan tapahtunutta. Pian oli kosken rannalla mustanaan väkeä. Eräs rohkea mieshenkilö hyppäsi suin päin vaatteet päällä koskeen ja veti naisen kuiville. Näin Hauvonen pääsi raportoimaan pelastumisesta välittömästi.

Tammerkosken aseman myöhemmistä vaiheista kerrottakoon, että valtion rakennuttaman Pyynikin radioaseman aloitettua lähetykset maaliskuussa 1930, Tammerkosken asema jäi vara-asemaksi. Tampereen Radioyhdistys luopui asemasta myytyään sen koneistot maaliskuussa 1930 suojeluskuntajärjestölle.

"Huomio, huomio, täällä 3NB ja Tampere kutsuu" - jotenkin tähän tapaan Arvi Hauvonen nuo ensimmäiset yleisradiolähetysten kuulutukset aloitti. Arvi Hauvosen ja muiden radioharrastajien uraa uurtava työ antoi hyvän alkuvauhdin maamme yleisradiotoiminnalle; pienen Suomen ääni kiiri nyt eetterissä, ja ikkunat Eurooppaan ja muualle maailmaan olivat auki.

Reino Janhunen, OH2HK


Nuoren Voiman Liiton keskeinen vaikuttaja

Kuvassa Ilmari Jäämaa, OH2NC.

Ilmari Jäämaa, NVC, 2NC, OH2NC (1888-1934).

Maisteri Kaarlo Aatto Ilmari Jäämaan (1888-1934) ansiot Suomen nuorison kulttuuri- ja harrastealojen kehittäjänä, edistäjänä ja yhdistäjänä ovat merkittävät. Hän oli Nuoren Voiman Liiton ylijohtaja vuodesta 1921 kuolemaansa saakka. Ilmari Jäämaa oli v. 1908 perustetun Nuori Voima -lehden päätoimittaja v:sta 1914. Jäämaa tuli v. 1917 Werner Söderström Oy:n palvelukseen silloiseen kustannusyhtiön pääkonttoriin Porvooseen ja ryhtyi samalla ponnekkaasti kehittämään "Nuori Voima"-lehteä. Lisäksi hän toimi Porvoossa ollessaan "Partio"-lehden päätoimittajana. Ainakin vanhempi polvi muistaa hänen monet virikkeelliset nuorisokirjansa, kuten "Taikurin kirja", "Taikakirja", "Onnen arkku" ja ehkä kaikkein tunnetuimpana "Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirja". Vuodesta 1928 lähtien maisteri Ilmari Jäämaa hoiti WSOY:n kirjallisen johtajan tehtäviä ja työskenteli viimeiset neljä vuotta Helsingissä, kun yhtiön pääkonttori muutti Porvoosta maan pääkaupunkiin.

Porvoolaisen radiotoiminnan historiassa Ilmari Jäämaa ansaitsee oman lukunsa. Hän asui ja vaikutti Porvoossa yli kaksitoista vuotta ja kokosi ympärilleen pienen mutta aktiivisen joukon radioharrastajia, jotka olivat innokkaasti perustamassa Por¬voon ensimmäistä radiokerhoa vuonna 1921.

Ilmari Jäämaa kuului siihen radion uranuurtajien joukkoon, joka teki yksityisiä salaisia kipinälennätinkokeiluja jo venäläisvallan aikana 1910-luvulla. Muita keskeisiä hahmoja olivat mm. Leo Lindell, Arvi Hauvonen, Erkki Heino, Vilho Lind, Erkki Kairenius ym. Nuoren Voiman Liiton johtajana Ilmari Jäämaa oli v. 1921 perustamassa NVL-Radiomiesryhmää, josta sitten myöhemmin kasvoi Suomen Radioamatööriliitto ry.

Vanhoista asiakirjoista ja jäsenluetteloista käy ilmi, että Porvoossa oli 1920-luvulla vain kourallinen radioharrastajia. Aktiivisin työskentelijä heistä on ollut Ilmari Jäämaa, jonka saavutuksiin ja yhteyskokeiluihin viitataan melko usein radion varhaishistoriassa.

Ensimmäiset radioamatööriluvat ja kutsumerkit myönnettiin NVL:n radioharrastuspiirin harrastetyönäytteiden perusteella. Silloisen tavan mukaan luetteloissa mainittiin myös radioharrastajan porvarillinen ammatti. Henkilökohtaisen kutsumerkin edessä ei vielä silloin ollut prefiksiä eli maatunnusta. Porvoolaisia radioharrastajia 1920-luvulla:

Maisteri Ilmari Jäämaa, 2NVC, 2NC, Laivurinkatu 15.
Kelloseppä Karl Holopainen, 2NVY, 2NO. Ala-Myllymäki 14.
Maisteri Veikko Huuskonen, 2NAU, Piispankatu 18.
Tekn.yo C. Gustaf Pfaler, 2NBH, Säästöpankin talo (osoite myös H:gissä).

Porvoon ensimmäisen radiokerhon perustamispäivä on täsmällisesti ilmoitettu. Maaliskuun 31. päivänä 1921 perustettiin Porvooseen NVL:n teknillinen kerho nimeltä "Nuoren Voiman Liiton Porvoon Teknikot". Kerhon puheenjohtajaksi valittiin maist. Ilmari Jäämaa ja sihteeriksi maist. Niilo Kallio." (Nuori Voima -lehti n:o 9, 1.5.1921).

Suomen Radioamatööriliiton 25-vuotisjuhlanumerossa, RADIO-OH huhtikuu 1946, K.S.Sainio, OH2NM on kirjoituksessaan "Suomen Radioamatööriliiton historiaa" maininnut NVL:n Radioyhdistyksen aikaisista kerhoista: "Vanhimmat kerhot olivat Porvoon Radiokerho, Viipurin Radistit, Hangon Radiokerho ja Helsingin Radiokerho, kaikki vuodelta 1922." - Porvoon Radiokerhon perinteitä jatkaa v. 1993 perustettu Porvoon RadioHarrastajat ry, jonka puheenjohtaja on Tapio Soinsaari, OH2HXT.

Reino Janhunen, OH2HK


Työpaikalla syntynyt kerho on pieni mutta uskollinen

Kuvassa Control Gang .

Control Gang kokoontuneena Sirpon Soljan, OH2YU, 70-vuotispäiville joulukuussa 2000. Vas. lukien Seppo Lehtinen, OH2TV; Paavo Kotilainen, OH2SN; Sirpo Solja, OH2YU; Reino Janhunen, OH2HK; Kurt Selin, OH2EN; Taisto Heino, OH2JO ja osastosihteeri Pia Paasjoki, joka on ainoa, mutta tärkeä nainen tässä kerhossa. Kuvasta puuttuvat Viljo Autio, OH2OP ja Pekka Hilden, OH2RS/mm. Kuva: OH2HK:n kokoelmasta.

Olen kertonut RA-lehdessä pariinkin otteeseen kerhoista pienimmästä, muttei vähäisimmästä ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten. Kerho on luonteeltaan työpaikkakerho, joka syntyi luontevasti, kun hameja alkoi tulla lisää Control Oy:n leipiin. Paavo "Pate" Kotilainen, OH2SN (aik. OH2QZ) alkoi 1950 pyörittää yritystä, jonka erityisalana oli mittaus- ja säätöteknisten laitteiden ja palveluiden toimittaminen teollisuudelle, tutkimukseen, opetukseen ja LVI-sovelluksiin. Yhtiö menestyi ja kasvoi myöhemmin alallaan Suomen suurimmaksi; Suomessa elettiin silloin kasvun aikaa, ja teollisuus automatisoi voimakkaasti. Vuoden 1967 lopulla amerikkalaiset ostivat Control Oy:n, ja nimi muuttui Honeywell Oy:ksi.

Firman kasvaessa lisää väkeä astui remmiin. Rekrytoinnissa oli hyvänä apuna "puskaradio" ja meitä hamsseja alkoi pian kertyä yhtiön huolto- ja valmistuspuolelle yhden kerhollisen verran. Kuvioihin tuli Reiska OH2HK, Vili OH2OP, Sepe OH2TV, Kurre OH2EN, Sirpo OH2YU, Tatu OH2JO.ja Pekka OH2RS. Matkan varrelta mukana olleista muistuu mieleen Pena OH2RC, Stickan OH2RU, Lefa OH2SB ja Rane OH6RE. 1950-luvun lopulla yhtiön huolto sijaitsi Hämeentie 101:ssa, jossa lausuttiin kerhon syntysanat ja josta tuli epävirallisen radiokerhomme päämaja; ainoa ja alkuperäinen Control Gang oli syntynyt ja on nyt jo reilusti seniori-ikäinen.

Osa jengin jäsenistä erkani yhtiöstä omille teilleen, ja osa jäi yhtiöön aina eläkkeelle siirtymiseen saakka. Joukon harmaantumisesta ja muistin pätkimisestä huolimatta Control Gang jäi kuitenkin elämään itse kunkin sydämessä. Vielä viime vuosina joukkomme on kokoontunut silloin tällöin pikkujouluun tai muusta syystä sopivana ajankohtana. Onpa tehty muutama ekskursio kaikkia kiinnostaviin kohteisiin. On vietetty harvakseen myös merkkipäiviä, kun jollekulle on tullut täyteen tasavuosia.

Vaikeina aikoina, läheisen henkilön sairastuttua tai kuoltua, on oltu henkisenä tukena ystävälle ja lähimmäiselle. Kun perustajajäsen Viljo Autio, ex OH2OP kuoli v. 2001, olimme häntä saattamassa viimeiselle matkalle Honkanummella. Vuosien karttuessa menetyksiä on tullut lisää: Sirpo Solja, ex OH2YU (1930-2012) ja viimeksi Kurt Selin, ex OH2EN (1928-2015).

Kerhon jäsenten workkimiset ovat jääneet varhaisempiin aktiivivuosiin itse kullakin. Joukko on kuitenkin perusamatöörejä, joilla viestintätaidot ja tiedot ovat vielä tallella. Näille taidoille on vankat perinteet: viime sotien aikana Pate ja Vili olivat radiotiedustelun avaintehtävissä: Pate MOTOssa (moottoroidussa tiedustelussa) ja Vili Os. Marttinassa. Moni meistä on saanut viesti- ja radiomieskoulutuksen Riihimäellä Viestirykmentissä ja/tai Viestikoulussa. Tatu -2JO luki aikuisiällä oikeustieteen lisensiaatiksi, Pekka -2RS seilasi maailman merillä omalla veneellään ja me muut olemme harrastaneet eläkeläisten rientoja.

En tunne tai muista muita yhtä pitkäikäisiä ja vapaamuotoisia kerhoja, joissa työelämässä alkanut yhteys on säilynyt jossakin muodossa yli 65 vuotta. Hienointa tässä on tuo "kaveria ei jätetä" -periaate, joka näyttäisi säilyvän vahvana läpi koko elämän niin tyvenessä kuin myrskyssäkin.

Reino Janhunen, OH2HK


Kuningas siirrettiin arvoiseensa museoon

Kuvassa Johan ?Jussi? Roschier, ex OH4OK.

Johan "Jussi" Roschierin, ex OH4OK hyvin varustettu radioamatööriasema 60/70-luvulla. Globe King vasemmalla. Huomio kiinnittyy runsaaseen mittauskalustoon ja rinnakkaislaitteistoon. Sotilaspassin kuva on v:lta 1958. Kuvat: Heikki Roschier'in kokoelmasta.

Johan "Jussi" Roschier, ex OH4OK (1938-2000) kirjoitti Radioamatööri-lehteen 8/1987 tyhjentävän tarinan v. 1960 hankkimansa QRO-lähettimen Globe King WRL 500A lahjoituksesta Riihimäen Viestimuseoon. Hän oli saanut viestimieskoulutuksensa vv. 1957-58 Viestirykmentissä, joten valinta oli helppo. Viestimies halusi näin vaalia perinteitä ja saattaa "kuninkaan" arvoiseensa paikkaan. - Tämä oli mielestäni kulttuuriteko.

Jussi rakenteli ensimmäiset kidekoneensa ja radionsa jo koulupoikana. Paikallisessa radioliikkeessä hän hankki radiotekniikan ja radion korjauksessa tarvittavat tiedot ja taidot. Vanhat putkiradiot saivat hänet erityisesti lämpenemään. Kun lisäksi juotin lämpeni telineessään, ja generaattorien merkkivalot syttyivät, vanhan radiohuollon ilmapiiri oli saavutettu. Juotostina juoksi hallitusti oikeaan kohteeseen, ja juotoshartsin savukiehkurat leijailivat ilmassa! Taitava radiohuoltomies oli elementissään!

Jussin hankkima lähetin, Globe King oli osoittanut käytössä paremmuutensa ja palvellut uskollisesti lähes kolmekymmentä vuotta. Alkuun sillä ajettiin ensisijaisesti CW:lla ja AM-puheella. Ennen pitkää AM alkoi väistyä ja SSB tuli tilalle. Siihenkin oli varauduttu muuttamalla pääteaste C-luokasta B-luokkaan. Jussi muisteli,että parhaat pile-up'it olivat 15 metrin AM:llä Etelä-Amerikkaan, koska useamman lamdan mittainen rombiantenni oli siinä pääsuunnassa. "Buenos Dias Amigos" kuultiin lukemattomia kertoja Pieksämäki - Brasilia suunnalla. - Silloin "kunkku" oli parhaimmillaan.

Globe King palveli aikansa museoesineenä Riihimäen Viestimuseossa. Erinäisten vaiheiden jälkeen tuo kunnianarvoisa laite on menossa Parppeinvaara-nimiseen perinnepaikkaan, joka oli kenraali Erkki Raappanan tukikohtana Ilomatsin mottitaisteluissa loppukesällä 1944. Museovirastolta on saatu vahvistus sijoitukselle. - Näin on vanhan viestimiehen ja radioamatöörin Johan Henrik Vilhelm Roschier'in, ex OH4OK toive on toteutunut laitteen säilymisestä jälkipolville arvoisessaan perinnemiljöössä.

Reino Janhunen, OH2HK


Kyynelradistien ja viestilottien ansioitunut kouluttaja

Kuvassa Matti Wihuri, OH2OH.

Matti Wihuri, OH2OH kutsuttiin SRAL ry:n kunniapuheenjohtajaksi v.1992 vuosikokouksessa. OT-vuosinaan Matti oli harvakseen äänessä, mutta vanhan viesti- ja tiedustelumiehen radiolaitteet olivat aina käyttökunnossa. Kuva: OH2HK.

SRAL ry:n kunniapuheenjohtaja Matti Wihuri, OH2OH, (1905-1992) käytteli napakasti liiton puheenjohtajan nuijaa kahteenkin eri otteeseen 1950-luvulla. Lisäksi hänen asiantuntemustaan tarvittiin useana vuonna liiton hallituksessa sekä monesti itse työelämässä ja radioalan luottamustehtävissä. Viime sodissamme hän kokosi ja koulutti mm. viestilottia radisteiksi ja radioamatöörejä vaativiin kaukopartio- ja radiotiedustelutehtäviin erinomaisin tuloksin. Matti Wihuri kuului Reino Hallamaan johtaman radiotiedustelun avainhenkilöihin.

Matin radiokipinä syttyi koulupoikana Kristiinankaupungissa. Elettiin venäläisvallan alaisessa Suomessa. Venäläisellä kasakkaosastolla oli käytössään kuuden hevosen vetämä kevyt kenttäviestiasema, ja sehän herätti huomiota ja mielenkiintoa varsinkin meissä koulupojissa, Matti muisteli. Kaupungissa oli tasavirtasyöttöinen jakeluverkko, jonka me pojat otimme käyttöön omiin sähkötyspuuhiimme: summerilla naputtelimme sanomia toisillemme. Ensimmäinen vastaanotin oli kidekone, ja ensimmäisen radioputken isä toi tuliaisina Tukholmasta: se oli triodi, jolla tehty vastaanotin toi kuuluviin lähinnä sähkötysasemia.

Matti kirjoitti ylioppilaaksi Kristiinassa v. 1924. Sitten hän toimi jonkin aikaa suojeluskuntajärjestön palveluksessa aluepäällikkönä Raahen ja Etelä-Pohjanmaan piirissä. Metallitehtailijana isä toivoi pojastaan seuraajaa, ja niin Matti kirjoittautui Polyteekin kouluun koneenrakennusosastolle, Helsinkiin. Opintojen loppusuora jäi kahden vuosikymmenen päähän, sillä väliin tulivat molemmat sodat, työ ja perheen perustaminen.

Sodan tuulten pyyhkäistessä yli Euroopan Suomessakin ryhdyttiin valmistautumaan pahimman varalle. Jo kesäkuussa -39 Reino Hallamaa, suomalaisen radiotiedustelun isä, pani sanan kiertämään, että ne kaverit, jotka eivät olleet vielä suorittaneet reservin harjoituksia, saisivat nyt oivallisen mahdollisuuden siihen. Niin Matti lähti viestiupseerikurssille Suomenlinnaan.

YH:n (ylimääräiset harjoitukset) alkaessa Matin tehtäväksi tuli syksyllä -39 pitää ensimmäiset kurssit kaukopartioradisteille Järvenpäässä. Jo talvisodan aikana ensimmäinen kaukopartio liikkui Sallan suunnassa valvomassa liikennettä ja antamassa tietoja vihollisen liikkeistä. Jatkossakin Matti koulutti radisteja ja rakennutti radioverkon, johon kuului partioradioiden lisäksi tukiasemia ja huolto-organisaatio.

Erillinen varikkokomppania kehitteli kaukopartiotoiminnassa käytettyjä laitteita, kuten Töpö-vastaanottimen ja kyynel-partioradion. Kaikissa näissä elimissä oli mukana radioamatöörejä, jotka Reino Hallamaa oli kerännyt mukaan jatkosodan kynnyksellä.

Kaukaisimmat kyynelmiehet toimivat Turkissa ja Espanjassa; kumpikin heistä pesunkestäviä hamsseja. Alpo Salmelan, OH2NL, asemapaikka oli Ankarassa ja Erkki Kaireniuksen, OH2ND, asemapaikka Madridissa. Jälkimmäistä varten rakennettiin Mikkeliin vesijättömaalle kunnon rombiantenni ja Ankaran suuntaan 5-elementtinen vertikaalibiimi, ja yhteydet toimivat erinomaisesti. (muokaten RA 2/1992)

Reino Janhunen, OH2HK


Liittomme uskollinen monitoimimies

Kuvassa Armas Häkkänen,OH2NQ.

OT Armas Häkkänen, OH2NQ, juhlinnan kohteena 80-vuotispäivänään 1980. Kuva: SRAL:n arkisto

SRAL ry:n monivuotinen taloudenhoitaja ja sihteeri Armas Häkkänen, OH2NQ (1900-1982) oli syntyjään Haminasta. Hän vietti suurimman osan kouluvuosistaan Turussa, jossa hän sai kosketuksen radioharrastukseen jo radioamatööritoiminnan alkumetreillä. Hänen koulutoverinsa Leo Lindell ja Vallu Valtanen puuhalivat vv. 1913-14 silloin hyvin salaperäisenä pidetyn radion parissa. Leo Lindellin naapurina Häkkänenkin pääsi osalliseksi Suomen ensimmäisten radioamatöörien harrastelupiiriin.

Kansalaissodan levoton aika katkaisi kaikki kokeilut. Häkkäsellä oli vasta vv. 1921-22 uudelleen tilaisuus kosketukseen Helsingissä kokeilevien amatöörien, kuten Kalle Sainion, Erkki Kaireniuksen ja Erkki Heinon kanssa. Häkkänen sai ensimmäisen lupansan 24.1.1924 ja ensimmäisen amatöörikutsunsa 2NAH. Sitä ennen käytetyt kutsut olivat omatekoisia, sillä amatööritoimintaa ei oltu millään tavoin järjestetty aikaisemmin.

Armas Häkkänen oli alusta alkaen tekemässä amatööriliiton historiaa. Silloisessa NVL:ssa Häkkänen oli jäsen n:o 12. Liittymispäiväksi on merkitty 1.7.1923. Hänen nimissään ovat olleet kutsumerkit: 2NAH, S-2NAH, S2NQ, ES2NQ ja OH2NQ.

Armas Häkkänen oli Liiton taloudenhoitajana vv. 1931-1954 ja sihteerinä vuodet 1941-1954 sekä 1955-1959. Jäämaan palkinnon hän sai v. 1938 ja Liiton kultaisen ansiomerkin v. 1950. Armas kutsuttiin Liiton kunniajäseneksi v. 1955 ja vuonna 1975 hänestä tuli Liiton kunniapuheenjohtaja. Pätevyystutkijakunnan jäsen hän oli v. 1931 lähtien kuolemaansa saakka. Armas oli myös Viitosten kerhon kunniajäsen sekä Kakkosten kerhon perustaja- ja kunniajäsen.

Armas Häkkänen suoritti I lk:n sotilasradiosähköttäjätutkinnon v. 1932 ja palveli 25 vuotta laivastossa. Hän toimi jatkosodan loppupuolella merivoimien esikunnan komentotoimiston päällikkönä ja vapautui luutnanttina palveluksesta 1946. Siitä lähtien hän toimi Oy Berggrenin insinööritoimiston konttoripäällikkönä aina vuoteen 1980 saakka.

Häkkäsen ollessa Liiton luottamustehtävissä hänen kulloinen kotinsa oli käytännössä Liiton toimisto. Hän hoiti sieltä ja työpaikaltaan käsin juoksevat asiat ja otti vastaan vierailijoita ja radioamatööritutkinnon suorittajia, jotka saivat kokea Häkkäsen kodin vieraanvaraisuuden, kuten myös tämän kirjoittaja eräänä kauniina elokuisena pyhäpäivänä 1951. - Kuusitieltä, Töölöstä asteli aurinkoiseen päivään kiitollinen ja toiveikas nuorimies, tuleva radioamatööri OH6QS.

Reino Janhunen, OH2HK


Kolmen sodan veteraaani ja salaisen verkon jäsen

Kuvassa Eino

OT Eino "Kirre" Kirsi, ON2NR, kirjoittajan kotiasemalla Vuosaaressa kokeilemassa kotimaan kelejä lokakuussa 1994. Kuva: OH2HK.

Suomen radioamatööriliiton kunniajäsen Eino "Kirre" Kirsi, OH2NR, OH5NX (1913-2007) oli paljasjalkainen viipurilainen. Tämä paljastui helposti, kun ryhtyi hänen kanssaan juttusille bandilla tai nokitusten. Hänen kanssaan aika ei käynyt todellakaan pitkäksi.

Kirren radiokipinä syttyi jo varhain kouluvuosina Viipurin suomalaisessa lyseossa, jossa hän koulukavereiden kanssa askarteli radioiden parissa. Kirre rakensi harrastelutyönäytteeksi aluksi kidekoneen, jolla hänet hyväksyttiin Nuoren Voiman Liiton radioharrastuspiirin jäseneksi. Myöhemmin mukaan tulivat oikeat radioputket, jotka olivat suhteellisen kalliita ja joita piti käsitellä taiten. Putkia lukuun ottamatta lähes kaikki muut komponentit piti 1920-luvulla valmistaa itse.

Kirre oli marraskuussa 1929 perustetun alkuperäisen Viitosten Kerhon perustajajäsen. Kerhon ensimmäinen puheenjohtaja oli Armas Wahlstedt (myöh. Valste), silloin OH5NG, joka oli Viipurin yleisradioaseman hoitaja ja kerhon aktiivinen vetäjä. Kerho kokoontui vanhassa kaupungissa Armaksen luona ja usein myös nostalgisessa Pyöreässä tornissa. Kerhon jäsenistä ainakin vanhempi polvi muistaa mm. Toivo Koposen, Lauri Andman'in (myöh. Ainsalo), Hilmer Sinisalon, Eero Valion ja Eino Metson.

Kun Kirre sähkötteli ja viritteli laitteitaan sermin takana, siskotyttö Marjatta otti kuulemansa ja näkemänsä opikseen ja suoritti radioamatööritutkinnon 1931. Marjatta Kirsi (1915-1999) (myöh. Klemola) oli Suomen ensimmäinen YL-amatööri kutsulla OH5YL.

Sotavuodet katkaisivat radioharrastelun ja miehet komennettiin tositoimiin. Kun talvisota syttyi, Kirre kutsuttiin Reino Hallamaan johtamaan radiotiedusteluun . Välirauhan aikana Kirre palveli Ragnvald Lautkarin alaisessa varikkokomppaniassa Helsingin Munkkiniemessä, jossa suunniteltiin ja valmistettiin mm. legendaarisia kyynel-radioita. Jatkosodassa Kirre palveli osasto Kuismasessa (2.Er P4), Päämajan Tiedusteluosaston kaukopartioiden radiotoiminnassa. Lapin sodan jälkeen Kirre palasi siviiliin keväällä v. 1945.

Tämänkin jälkeen isänmaa tarvitsi viestimiehiään. Kirre kuului siihen nimettyyn 19 luottohenkilön joukkoon, jotka olivat mukana Reino Hallamaan kokoamassa sodanjälkeisessä salaisessa viestiverkossa ja jotka olivat osaltaan varmistamassa viestilaitteiden ja -yhteyksien toimivuuden kaikissa olosuhteissa ja erityisesti kaiken varalta.

Elämäntyönsä OT Kirre teki perustamassaan Kirren Radiossa ja vastuullisissa tehtävissä radioalan eri yrityksissä. Jo koulupoikana aloittamaansa radioamatööriharrastusta Kirre toteutti parhaiten eläkevuosinaan kesäpaikassaan Suomenniemellä tunnuksella OH5NX.

Kun kunnioitetun veteraanin lähes kahdeksankymmenen vuoden mittainen radioamatööriura oli päättynyt ja hänen otteensa sähkötysavaimesta oli lopullisesti kirvonnut, kävin Liiton edustajana kunnioittavasti laskemassa hänen arkulleen sinivalkoisin nauhoin koristellun havuseppeleen.

Reino Janhunen, OH2HK


Aito perusamatööri ja perinteisten kädentaitojen vaalija

Kuvassa Heimo

Iloiset hamssiveljet Heimo Paavilainen, OH2ZL ja Olle Hellsten, OH2LP Espoon maisemissa 1950/60-luvun taitteessa. Kuva: OH2LP:n kokoelmasta.

Heimo "Pave" Paavilainen, OH2ZL (1925-1998) oli aivan ensimmäisiä radioamatöörejä, joita tapasin muuttaessani perheen ja työn perässä Jyväskylästä Helsinkiin 1954. Heimo oli syntynyt Äyräpäässä ja oli siten aito karjalaispoika, joka piti puhumista perittynä rikkautena. Häneltä eivät jutut loppuneet, eikä hänen kanssaan aika tullut pitkäksi.

OT Heimo oli aito perusamatööri koko elämänsä. Tapasimme Kakkosten Kerholla ja Heimon kotimökillä Espoon Bembölessä, jossa vierailimme Ollen, OH2LP kanssa ja jossa ihastelimme siihen aikaan täällä harvinaista 20 metrin ZL-special suunta-antennia. Workkimishuoneesta käsin pyöritettävä antenni oli hitsattu kokoon alumiiniputkesta ja veti todella hyvin. Kaikki muutkin rigit olivat taidolla tehtyjä home made -laitteita. Heimon silloinen vastaanotin on nyt museossa jälkipolvien ihasteltavana.

Työelämässä Heimo hankki elantonsa monitaitoisena metallimiehenä. Hän oli sodan jälkeen valmistamassa mm. suomalaisia lankamagnetofoneja. Myöhemmin hän toimi myös yrittäjänä erityisalueenaan näyttämötekniikka. Taiteellisia taipumuksiaan hän toteutti muotoilemalla ja työstämällä erilaisia metallisia koruja ja koristeita.

Aikaisempina kesinä OT Heimon vakituinen QTH oli Helsingin edustalla olevan Kaunissaaren länsikärki, jossa hänellä oli huvilateltta tykötarpeineen, rigit, luurankoquadi ja bokseri Unski. Täällä kävin häntä tapaamassa ja yhteisellä kalaretkellä ahvenia narraamassa. Tältä pohjalta annoimme Heimolle lisänimen "Kaunissaaren viikinki".

Reino Janhunen, OH2HK


Kaukopartion kyynelradistista radioamatööriksi

Kuvassa Lauri

Kyynelradioveteraani Lauri Toivanen, OH6NL haastattelijan vieraana Helsingin Vuosaaressa marraskuussa 1994. Kuva: OH2HK.

Lauri "Lasse" Toivanen, ex OH6NL (1914-1998) kuului siihen n. 60 radioamatöörin joukkoon, joka palveli Suomen sodissa Reino Hallamaan radiotiedustelun eri tehtävissä. Lasse oli tuttu OT bandeilta ja veteraanitapaamisista eri yhteyksistä.

Lassen tie armeijaan ja työelämään kävi mutkattomasti. 19-vuotiaana vapaaehtoisena Viipurin Rykmentin viestikomppaniaan, jonka jälkeen töihin Enso-Gutzeitin Pankakosken tehtaan sähköosastolle. Saatuaan tehtaalta opintolainan Lasse lähti opintielle Tampereen teknilliseen kouluun, mistä valmistui paperiteknikoksi keväällä -39. Kesällä -39 tuli kutsu kertausharjoituksiin, josta lähtö tuli melko nopeasti talvisotaan ja ErP 13:n riveihin. Täällä Lasse suoritti II ja I luokan sotilasradiosähköttäjän tutkinnon.

Välirauhan aikana Lasse ehti vuoden verran lukea sähkötekniikkaa Tampereella, mutta sitten alkoivat uudet rytinät. Eri vaiheiden ja suositusten jälkeen Lasse päätyi kaukopartiotehtäviin U2/K, Osasto Marttinaan Kajaanissa. Lasse palveli osasto Marttinassa kyynelmiehenä ja kaukopartioradistina v. -42 maaliskuusta aina sodan loppuun.

Lasselle kertyi kaukopartiokomennuksia kaikkiaan kuusi. Pisimmälle vihollisen selustaan ulottunut matka suuntautui Äänisen taakse ja kesti yli kuukauden. Partiomatkoilla tulikosketusta viholliseen vältettiin ja pyrittiin liikkumaan hiljaa ja huomaamattomasti ja suorittamaan annettu tehtävä täsmällisesti. Radistin työkalut eli kyynelradiot täyttivät tehtävänsä hyvin. En muista, että kyynel olisi kertaakaan pettänyt, syy oli keleissä tai muussa, muisteli Lasse haastattelussa marraskuussa 1994.

Kaukopartion kokoonpano oli esim. tällainen: partiojohtaja, varajohtaja, tulkki, kyynel- eli viestimies, pioneeri, ensiapumies ja 2-3 suunnistajaa. Perusvarustuksena oli henkilökohtainen ase, muona- ja muut varusteet, räjähdysaineet ja käsikranaatit. Viestimiehellä oli lisäksi kyynel varaparistoineen, joten kantamusta riitti.

Omana arvionaan Lasse totesi, että kaukopartiotoiminnalla oli oma merkitsevä osuutensa koko tiedustelun palapelissä; ilman sitä palapeliin olisi jäänyt vaikeasti täytettäviä aukkoja!

Sotien päätyttyä Lasse palasi leipätyöhönsä Pankakoskelle ja hankki ensimmäisen ra-lupansa v. -48 ja sai asematunnuksen OH7NL. Mieli palasi opintielle HTOL:een, josta Lasse valmistui sähköinsinööriksi ja uusi työpaikka Kemi-yhtiön sähköosaston päälliköksi. Viiden palveluvuoden jälkeen Lasse siirtyi sähköosaston johtoon Schaumanin tehtaille Pietarsaareen, missä hän palveli lähes 20 vuotta eläkkeelle siirtymiseen saakka v. 1978.

Hamssihommat vanhoine lupineen olivat jääneet sivummalle opintojen, leipätyön ja perheen kasvamisen myötä, mutta Lasse suoritti uuden ra-tutkinnon ja sai kutsun OH6NL, joka sitten kuuluikin säännöllisesti vanhojen viestimiesten rinkuloissa 3704 kHz:llä. - He tulevat aina takaisin, piti jälleen kerran paikkansa!

Reino Janhunen, OH2HK


Itäkeskus Radio Clubin kantavia voimia

Kuvassa Mihail

Old Timerit Mihail "Miska" Sotnik, OH2KTZ vas. ja Yrjö Parjanne, OH5PY juttutuokiossa alkuvuonna 2007. Näyttelijä Yrjö Parjanne oli tunnettu monista hienoista roolisuorituksistaan näyttämöiltä, TV-sarjoista ja valkokankaalta. Kävin jonakin vuonna Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Yrjö Parjannetta Hitlerin varusteluministeri Albert Speerin roolissa. Vaikuttava suoritus jäi muistiin pysyvästi. Kuva: OH2HK.

Kun muistellaan ystäviämme Mihail "Miska" Sotnik'ia, ex OH2KTZ (1937-2008) ja Yrjö Parjannetta, ex OH5PY (1929-2012), on avattava hieman myös Itäkeskus Radio Club'in historiaa, koska kerho ei ole laajemmin tunnettu.

IRC:n syntysanat lausuttiin syksyllä 1991 Itäkeskuksen Poliisilaitoksen rappukäytävässä, jossa tapasimme OT Altti Unkurin, OH2HN kanssa mennessämme passiasioita hoitamaan. Aluksi tapailimme satunnaisesti Itäkeskuksessa, mutta maaliskuussa 1993 aloitimme säännölliset kokoontumiset Stockmannin kahvilassa joka kuukauden ensimmäisenä torstaina. Epävirallisella kahvikerhollamme on siis ikää jo 22 vuotta.

Kokoontumispaikka on sittemmin muuttunut useammin kuin kerran. Nykyiseksi kahvipaikaksi on vakiintunut toisen kerroksen n. puolessa välissä sijaitseva Cafe Fonda, jonne tulee parhaimmillaan 5-15 hamia joka kuukauden ensimmäisenä torstaina klo 14, ei kuitenkaan kesäkautena ja juhlapyhinä. IRC on hyvin vapaamuotoinen ja -mielinen; ei sääntöjä, eikä jäsenmaksua. - Täällä Ham Spirit on parhaimmillaan.

En muista tarkalleen milloin OT Miska tuli joukkoomme, mutta hän asui Kauppakartanonkadulla, joten matka ei ollut pitkä. Pian huomasimme, että Miska, "Kalle Työntää Zetoria" oli huumorimiehiä ja aina ystävällinen ja kohtelias. Kuin luonnostaan Miska valikoitui epävirallisen kerhomme klubimestariksi, joka hoiteli paikkavaraukset ja suhteet henkilökuntaan kuin kokenut hovimestari konsanaan. Ymmärsin että hän piti tästä tehtävästään, ja me muut kerhon jäsenet arvostimme hänen työtään ja kunnioittavaa asennettaan.

OT Miskan viimeinen matka alkoi ortodoksien Pyhän Nikolauksen kirkossa Hietaniemessä. Siunauksen toimitti Isä Mitro. Tilaisuuden jälkeen poistuimme levollisin mielin tietoisina siitä, että ystävämme Miska oli saanut ansaitsemansa saaton haudan lepoon.

OT Yrjö Parjanne asui Vartiokylässä, josta oli mukava piipahtaa Itäkeskukseen. Kun Yrjön vaimo sairastui, hän toimi vaimonsa omaishoitajana monet vuodet. Leppoisat juttuhetket kahvikupin ääressä ystävien kanssa toivat kaivattua vaihtelua raskaisiin arkirutiineihin. Yrjö oli saanut viestimieskoulutuksen aikoinaan Riihimäellä, joten yhteisiä jutunaiheita riitti.

Reino Janhunen, OH2HK


Historiikkiaineistomme kokoamisen ja kirjoittamisen primus motor

Kuvassa Ensio Marrento, OH1OB.

OT Ensio Marrento, OH1OB hyvin järjestetyllä kotiasemllaan Turussa lokakuussa 1991. Kuva: OH2HK.

Pitkän ja aktiivisen elämänsä aikana Suomen Radioamatööriliiton kunniajäsen ja radiotoiminnan Grand Old Man Ensio Marrento, OH1OB (1909-1996) ehti olla mukana suomalaisessa radiotoiminnassa lähes 70 vuotta.

Ensio syntyi Alastaron Lauroisissa, jossa hän jo koulupoikana kiinnostui sähkötekniikasta ja langattoman kiehtovasta maailmasta. Ensio hakeutui 17-vuotiaana vapaaehtoisena asepalvelukseen Utin maalentoeskaaderiin, jossa hän suoritti lentomekaanikkokurssin. Kotiin palattuaan Ensio pääsi harjoittelijaksi paikalliseen sähköyhtiöön, jossa hän työskenteli runsaat viisi vuotta. Tänä aikana hän myös kävi Tampereen teollisuuskoulun.

1935 hänet kiinnitettiin Yleisradion palvelukseen häiriönpoistoteknikoksi, ja myöhemmin hän siirtyi asemaosastolle. Työsuhde Yleisradiossa kesti vuoteen 1947, jolloin hän vaihtoi alaa laivaradioiden pariin Turun Asennuspajalle yhtiön teknilliseksi johtajaksi. Neljäntuhannen laivan ja lähes 30 vuoden jälkeen hän siirtyi eläkkeelle v. 1974.

SRAL ry:n jäseneksi Ensio hyväksyttiin päivämäärällä 19.9.1929, mistä lähtien hän osallistui Liiton ja oman paikkakuntansa radiokerhotoimintaan aktiivisesti. Turkuun tultuaan Ensio liittyi aluksi Turun Radioseuraan ja sen alaisuuteen perustettuun Ykkösten Kerhoon. Kun Turun Radioamatöörit ry. perustettiin v. 1955, hänet valittiin kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Ensio oli SRAL:n hallituksen jäsen vv. 1954-62. Lindellin palkinto hänelle myönnettiin teknillisistä ansioista v. 1961 ja Liiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1971.

SRAL ry:n historiikkiaineiston kokoajana ja kirjoittajana Ensio Marrento teki suururakan. Lähes kuuden vuoden aikana hän kokosi ja kirjoitti 14 kansiollista Liiton historia-aineistoa liki 2500 liuskaa. Työ alkoi v. 1966 alussa ja päättyi keväällä 1971 SRAL:n täyttäessä 50 vuotta. Kun SRAL vietti 75-vuotisjuhliaan 1996, Ension tallentama aineisto oli laajasti käytössä koostaessani Alussa oli kipinä -juhlakirjaa.

Ensio jätti Liitolleen pysyvän ja arvokkaan perinnön, josta nykyiset ja tulevat radioamatöörisukupolvet kiittävät ja joka aina muistetaan, kun kirjoitetaan Suomen Radioamatööriliitto ry:n historiaa.

Muistissa säilyy pitkään OT Ensio Marrennon leppoisa ja positiivinen persoona, joka omalla työllään sekä asiallisilla ja harkituilla puheenvuoroillaan rakensi yhteistä liittoamme. - Hänen äänensä kantaa kauas tulevillekin vuosikymmenille.

Reino Janhunen, OH2HK


Hamssikaveri tuli pikipäin kylään Amerikan raitilta

Kuvassa David

David Morgan, K6DDO Suomen visiitillään kesällä 1956 Ollen, OH2LP asemalla. Kuva: SRAL:n arkisto.

Kun nuori opiskelijapoika David "Dave" Morgan, K6DDO (1937-2005) tuli Suomeen ja Helsinkiin kesällä 1956, sattumalla oli siinä oma osuutensa. Olle Hellsten, OH2LP oli radioyhteydessä Daven kanssa tämän ollessa radioamatöörin vieraana Norjassa. Olle ehdotti, että Dave tulisi samalla reissulla käymään Suomessa. Kuinka ollakaan, seuraavana päivänä ovikello soi ja ovella seisoi tuntematon nuorimies, joka esittäytyi Daveksi, K6DDO. Oli tosiaan onni saada Dave kameroineen Suomeen, koska hänen jäljiltään jäi kivoja kuvamuistoja kavereille ja arkistoon. Olle kuljetti vierastaan hamssikavereiden luona ympäri Helsinkiä ja Espoota. Juttu luisti ja kuulumisia vaihdettiin nokkakusoilun merkeissä.

Kakkosten Kerhon kesäleiri oli tuona kesänä ensimmäisen kerran Mustikkamaalla heinäkuun alussa. Leirille päästäkseen piti nousta moottoriveneeseen Hakaniemen rannasta, koska tieyhteyttä ei vielä silloin ollut. Dave vieraili kesäleirillä napsien kuvia sopivista kohteista. Arkistossa on mm. kesäleirin ryhmäkuva, jossa on monta tuttua henkilöä menneiltä vuosilta. Kuva julkaistaan myöhemmin tällä palstalla. Dave taisi sillä kertaa olla kesäleirin kaukaisin vieras.

Dave asui koko ikänsä Los Angelesissa, Kaliforniassa. Hän jatkoi lukiovuosien jälkeen opintojaan yliopistossa aina tohtoriksi saakka biokemian alalta erikoistuen veri- ja elintarviketutkimukseen. Myöhemmin hän siirtyi hoitamaan isänsä perustamaa Morgan Camera Shop'ia. Tämä selittää Daven monipuolisen valokuvausharrastuksen, joka oli alkanut jo kouluvuosina.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri radiohistorian ja sukututkimuksen harrastajana

Kuvassa Jorma Janhunen, OH7OJ.

Jorma Janhunen, OH7OJ esitelmöimässä saksalaisista kansanvastaanottimista Suomen radiohistoriallisen seuran kokouksessa Petäjälahden leirikeskuksessa syksyllä 1993. Kuva: OH2HK.

Amatööriveli Jorma Janhunen, ex OH7OJ (1929-1996) tuli tutuksi Janhusten ja Janhosten sukuseuran perustamisvaiheissa 1989 Hankasalmella pidetyssä ensimmäisessä kokouksessa. Pian kävi selville, että yhteinen esi-isämme löytyi useamman sukupolven takaa Varkauden Maaveden Kiekasta ajalta n. 1500. Tämä yhdisti ja vahvisti ystävyyttämme, joka syveni entisestään, kun Jormma veti minut mukaan Suomen radiohistoriallisen seuran toimintaan 1990-luvun alussa. - Näin meillä oli ainakin kolme yhteistä sarkaa kynnettävänä. Jorma oli muuten Seuran ensimmäinen varsinainen jäsen (nr. 4) poislukien perustajajäsenet, joista vielä mukana ovat Hilve ja Esa Salldén (nr. 2 ja 3).

Harrastukset olivat tärkeitä Jorman elämässä. Niihin hän sitoutui jo nuoresta pitäen. Jorma oli ahkera valokuvaaja, lukija ja kirjoittaja sekä kirjojen ja vanhojen karttojen keräilijä. Veneily perheen parissa Saimaan vesistössä tuotti sivuharrastuksena kirjan Luonnonsatamat Saimaan vesistössä. Jorma tutki ja kirjoitti ahkerasti sukuseuran lehteen oman sukunsa ja esi-isiensä vaiheista.

Radiohistoriallisen seuran oma lehti sai alkuvuosina Jormasta tunnollisen ja asioihin syvällisesti perehtyneen avustajan. Hän myös kiersi vaivojaan säästämättä Suomen kaikki radiomuseot ja merkittävimmät radiokokoelmat ja teki niistä kattavat analyysit ja raportit Seuran käyttöön. Seuran tutkimusraporttisarjassa Jorma selvitti ja julkaisi 1993 mm. Saksalaiset kansanvastaanottimet I osa, VE301-vastaanottimet sekä Saksalaiset kansanvastaanottimet osa II, DKE-vastaanottimet, "Pikku-Hitlerit".

Seuran kokouksiin Jorma osallistui aktiivisesti sairastumiseensa asti. Hänellä oli myös kokouksissa mielenkiintoisia ja hyvin valmisteltuja esitelmiä radiohistoriallisista aiheista. Teleinsinööri Jorma Janhunen piti onnistuneen viestityksen lähtökohtana, että kaikki johdot ja linjat olivat täysin kunnossa ja ylikuuluminen minimissään!

Reino Janhunen, OH2HK


Tiskin takana palvelualtis ja asiantunteva radiomies

Kuvassa Raimo

Raimo Honkanen, OH2NO vas. ja Reijo Heiman, OH2BCB Kakkosten Kerhon 50-vuotisjuhlassa Katajanokan kasinolla 1980. Kuva: OH2HK.

Raimo "Rami" Honkanen, ex OH2NO (1933-1999) oli tuttu ainakin vanhemman polven radioharrastajille ja niille, jotka tarvitsivat komponentteja radio- ja elektroniikkalaitteisiin. Hakuosoite oli Elektrofoto Oy Annankadulla, Helsingissä. Jos sillä hetkellä myymälän varastossa ei ollut kaivattua osaa, Rami lupasi että sellainen laitetaan hakuun ja useimmiten komponentti myös löytyi. Rami tunsi komponentit ja niiden hankintakanavat kuin omat taskunsa!

Tunsin Ramin jo vuosikymmenien ajalta mm. Kakkosten Kerhon aktiviteeteista ja myös työelelämän kautta, koska komponenttiasioissa käytettiin Ramin asiantuntemusta hyödyksi. Yhteydenpitomme jatkui vielä Ramin siirryttyä eläkkeelle. Pitkäaikainen sairaus pidätteli häntä enimmäkseen kotona, jossa kävin häntä aika ajoin tapaamassa. Rami kunnosti vanhan Golden Key'ni, kun sen konkat alkoivat vanhetessaan muuttaa arvojaan, ja sähkötysmerkit olivat silkkaa risuaitaa. Rami vaihtoi kaikki konkat, ja el-bugini on vielä tänäänkin iskukunnossa.

Elektrofo julkaisi 1973 Reino Turusen tekijänimellä 148-sivuisen Elektroniikan harrastajan kirjan, jonka oli kaikkinensa Raimo Honkasen käsialaa. Hänen tietonsa ja taitonsa radiotekniikassa ja elektroniikassa olivat siten kaikkien käytettävissä.

Rami oli aktiiviaikanaan ahkera bandiworkkija, ja sai varusmiesaikana viestimieskoulutuksen. Hän osallistui menestyksellisesti useisiin kertausharjoituksiin, joiden ansiosta hän oli sotilasarvoltaan vääpeli. Kerran viestimies, aina viestimies -totuus toteutui hänen kohdallaan esimerkillisesti.

Reino Janhunen, OH2HK


Muistoja karpaaseista - Jyväskylän seudun hamsseja 1950-luvulla

Kuvassa Seppo Tikka, OH6PI; Niilö Räisänen, OH6QZ; Sulo Savonen, OH6NJ ja Reino Janhunen, OH6QS.

Kuvassa vas. Seppo Tikka, OH6PI; Niilö Räisänen, OH6QZ; Sulo Savonen, OH6NJ ja Reino Janhunen, OH6QS. Kuva on otettu Sepon työpaikalla Henrikssonin radioliikkeessä punaisessa tiilitalossa Kauppakadun varrella. Kuva: Seppon Tikan kokoelmasta.

Muutettuani 1950 Jyväskylään ja saatuani ensi RA-lupani 1951 aloin hakea yhteyksiä paikallisiin hameihin. Ja kyllähän niitä alkoi löytyä. Yksi ensimmäisistä oli Jyskässä asuva Sulo Savonen, OH6NJ (1920-1992), jonka omakotitalon ohi ajoin polkupyörällå harva se lauantai-iltapäivä matkalla kohti perheemme kesämökkiä Oravisaaressa. Loppumatka tehtiin venerannasta soutuveneellä saareen. Omakotitalon pihalla leikki pikkupoika Jyrki, josta tuli myöhemmin toisen polven hamssi ja aito titari OH6VV. Jarno, Jyrkin poika on jo kolmannen polvena hamssi suvussa ja käyttää nyt kutsua OH6NJ.

Sulo oli saanut viestimies- ja radiomekaanikkokoulutuksen Mikkelissä. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa hän palveli jääkärikenraalimajuri Laguksen Panssaridivisionnan viestimiehenä. Keväällä -44 Sulo sai siirron Syvärin lohkolta Ilmavoimien Viestikouluun Parolassa, missä alkoi Raija ja Irja -ilmavalvontatutkien mekaanikkokurssi. Sulon ryhmäläiset osallistuivat mm. Malmin Raija-tutkan käyttöön ottoon. Sulon kohdalla sota päättyi Kemin maihinnousuun ja hänet kotiutettiin syksyllä -45. Siviilissä Sulo hyödynsi saamiaan ammattioppeja radiomekaanikkona, yrittäjänä ja soveltuvin osin radiotekniikan ja elektroniikan erityistehtävissä.

Tuo ajan paikallisista hamsseista olen kirjoittanut tälle palstalle mm. Niilo Räisäsestä, OH6QZ; Teuvo Pyökäristä, OH6OR ja Risto Kiviluodosta, OH6QA/OH2SU. Vanhan Liiton miehiä Jyväskylässä edustivat Kalle Heinonen; Kalle Kerttunen ja Edvin Kytölä. Oppi-isäni Pauli Korhonen, ex OH6NE saa oman palstansa, kun saan hänestä kuvan käyttööni. Sama koskee moniovuotista ystävääni Toivo Nurmesniemeä, ex OH6OU/OH3OU/EA6NQ.

Ystävääni Seppo Tikkaa, OH3PI/OH6PI on kiittäminen tämän tarinan syntymisestä, sillä hän lähetti kuvan ja vapautti kieleni kammitsat vanhojen muistelemiseen. - Eikä tarvita edes tikulla silmään!

Reino Janhunen, OH2HK


Pienyrittäjät amatööriradiolaitteiden sarjavalmistajana

Kuvassa Paavo Salonen, OH2HZ.

Kuvassa ystäväni ja yhtiökumppanini Paavo Salonen, OH2HZ vuoden 1960 lopulla kotonaan Matinkylän Männistössä. Pöydällä uutuuttaan hohtavat RP-65B -vastaanotin ja RPT-125 -lähetin. Kyllä oli mainio veto ja QSOt kulkivat. Kuva: OH2HK

Rohkeutta ei ainakaan puuttunut Lauri Kuokkaselta, OH1RK/OH2GP, nyk. OH8LK ja Esko Ruotsalaiselta, OH7OL (sk), kun he ryhtyivät 1950-luvun loppupuolella valmistamaan perustamassaan Radiopuhelin Oy:ssä sarjatyönä amatööriradiovastaanottimia ja -lähettimiä melko suppeille kotimaan markkinoille. Laitteiden suunnittelu oli Laurin käsialaa. Ensimmäinen vastaanotin sai mallinimekseen RP-62A ja lähetin RPT-125. Ensi askeleet oli otettu, ja mallit hyväksytty. Oli aika astua uralla eteenpäin.

1960-luvun alussa yhtiön omistuspohja muuttui: Paavo "Pave" Salonen, OH2HZ (1930-1997) otti suurimman vastuun, tiimiä täydensivät Reino "Reiska" Janhunen, OH2HK ja Osmo A. Wiio, OH2TK (1928-2013) perustamansa Terea Oy:n kautta. Pave hoiteli tuotantoa, Reiska hankintaa- ja kirjeenvaihtoa ja Osmo mainontaa ja markkinointia. Hommat tehtiin ilta- ja viikonlopputyönä, koska kaikki olivat päivätyössä kukin tahollaan. Laitteiden kokoonpanossa käytettiin apuna tuttuja hamssikavereita. "Tuotantolaitos" sijaitsi Salomonkadulla Autotalon kellarissa n. 20 neliömetrin pömpelissä.

Laitteiden valmistus oli työlästä palapeliä. Säätökondensaattorit, keraamiset kelarungot ja kiteet tuotiin ulkomailta. Kotimaisena alihankintana teetettiin metallityöt, galvanoinnit, maalaukset ja silkkipaino. Kevytmetallinupit tilattiin sorvarilta, ja nupit eloksoitiin mustaksi. Laitteiden ulkonäkö oli asiallisen ammattimainen. Laitteiden tekninen taso ja suorituskyky oli vähintään yhtä hyvä tai parempi kuin vastaavien ulkomaisten laitteiden kohdalla.

Päätuote oli vastaanotin RP-65A, jota seurasi RP-65B. Siihen oli tehty joitakin parannuksia, mm. pientaajuussuodatin cw-vastaaottoon. Vastaanottimia tehtiin arviolta 100-150. CW/AM-lähettimiä RPT-125 joitakin kymmeniä. RP-65A on esitelty lehdissä RA-4/59 ja RA-5/59. Valmistukseen tuli vielä Z-match-tyyppinen antenniviritin malli RPA, joka on esitelty lehdessä RA-4/2000. Kaikkia näitä RP-sarjan laitteita on vielä käytössä ja varsinkin radiomuseoissa, joista voi kysellä mm. varaosaputkia ja kytkentäkaavioita.

Radiopuhelin Oy:n toiminta hiipui 1960-luvun lopulla lähinnä resurssien puutteeseen ja tuotannon kapeuteen. Loppuvuosina Pave jäi lähes yksinään puurtamaan sorvin ääreen. Hyvä tiimi erityi kukin omille teilleen. - Yhtiön perustaja ja ehdoton ideanikkari Lauri Kuokkanen oli jo aiemmin lähtenyt luomaan menestyvää uraa hiljalleen nousevan elektroniikka-Suomen kentälle. Se onkin sitten jo paljon isompi juttu.

Reino Janhunen, OH2HK


Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...

Kuvassa Saga Plyhm, OH2ZN; Paul Lindevall, OH3QW; XYL/OH3QW ja Raili Savela, OH2FM.

OT Simo Lehtisen, OH2ZJ 60-vuotisjuhlissa syyskuussa 1984 kuvassa vas. Saga Plyhm, OH2ZN; Paul Lindevall, OH3QW; XYL/OH3QW ja Raili Savela, OH2FM. Kuva: OH2HK.

Tämän muistelun tapahtumat ja henkilöt sijoittuvat muistikartalla syyskuulle 1984, jolloin vietetiin OT Simo Lehtisen, OH2ZJ 60-vuotispäiviä Elman ja Simon viihtyisässä kodissa Päijänteentiellä, Helsingissä. Paikalle oli kokoontunut joukko iloisia ihmisiä kakkosista ja kolmosista. Simo sai syntymäpäivälahjaksi mm. kahden metrin kapulan, jolla Simo saataisiin mukaan banditurinoihin. Lahjan ojensi päivänsankarille Olle Hellsten, OH2LP.

Kahvikuppien ja maljojen kilistelyn seasta poimitut puheet ja muistelukset liittyivät melko usein Kakkosten Kerhon tapahtumiin vuosikymmenien varrella, sillä paikalla oli koko joukko entisiä ja silloisia Kerhon aktiiveja. 50-luvun ahkeria toimijoita olivat mm. Saga Plyhm, OH2ZN (sk); Raili Savela, OH2FM (sk); Esko Saaristo, OH2YR (sk) ja Heimo Paavilainen, OH2ZL (sk). Provinnssia edusti Paul "Pali" Lindevall, OH3QW (sk) XYL:een Lahdesta.

Monilla oli muistikuvia mm. Kerhon maineikkaista kesäleireistä vv. 1956-58 Mustikkamaalla, jonne ei ollut vielä silloin maantieyhteyttä, vaan piti käyttää venemiesten palveluja. Monet muistivat Eskon, OH2YR kaksielementtisen joka paikan biimin, jolla tehtiin bandeilla tunnetuksi "Blueberry Island'ía", mikä veti huutajia kivasti puoleensa. Niin ikään Vilin, ex OH2OP kahden metrin rigit muistettiin. Saatiinhan niilä ainakin yksi yhteys Hyvinkään Sveitsiin, jonne Ravanderin Lasse, ex OH2SF oli raahannut omat VHF-laitteensa. - Oi niitä aikoja!

Reino Janhunen, OH2HK


Kokenut ja empaattinen veteraani opasti vasta-alkajia radioamatööreiksi

Kuvassa OT Pauli Korhonen, OH6NE.

OT Pauli Korhonen, OH6NE kesämökillään 1983 C-asemalla kotimaan yhteyksiä tavoittelemassa. Kuva: E. Juhantie, OH6XK.

Kiitollisin ja lämpimin ajatuksin muistelen radioamatööripolkuni alkutaivalta ja oppi-isääni Pauli Korhosta, OH6NE (1907-2000) Jyväskylässä aivan 1950-luvun alussa. Olin aloittanut ammattikoulun radioasentajalinjan syksyllä 1950. Poljin kouluun fillarilla Valimonmäeltä ja usein Pitkäkatua pitkin. Olin jo paikallistanut Paulin omakotitalon ja antennit pihan perällä. Kerran pysähdyin portille ja kysyin pihalla olevalta mieheltä, että onko hän kuus niilo eemeli, kyllä oli, ja esittelin itseni kuuntelija-amatööriksi OH6-307 ja ojensin hänelle QSL:ni. Pauli silmin nähden ilahtui ja pyysi peremmälle. Siitä alkoi veteraanin ja noviisin ystävyys ja yhteistyö, jonka ansiosta polkuni radioamatööriksi huomattavasti silottui.

Pauli oli vanhan Liiton miehiä, jonka radioharrastus oli alkanut jo 1920-luvun alkupuolella kelloseppämestari Edvin Kytölän, OH6NA opissa. Muutamaa vuotta myöhemmin Pauli oli mukana käynnistämässä keskisuomalaista yleisradiotoimintaa. Ensimmäisen ra-lupansa Pauli sai 1928. OT Pauli oli mukana perustamassa Keski-Suomen Radioamatöörit ry:tä, OH6AD ja järjestämässä kerhon ensimmäisiä luokkakokeita 1963. Suomen sotien päätyttyä hän kuului niiden luottomiesten joukkoon, jotka Reino Hallamaan toimesta muodostivat maahamme salaisen "kaiken varalta" -viestiverkon. Näistä asioista Pauli ei koskaan kertonut minulle halaistua sanaa missään yhteydessä. Vaitiololupaus oli annettu.

Eräs kaunis toukokuun pyhäaamu 1951 muistuu mieleeni erityisesti. Olimme sopineet Paulin kanssa, että tulemme workkimaan pyhäaamuna jenkkejä kahdella kympillä. Tulimme koulukaverini Järvisen Unton kanssa Paulin pihalle. Koputtelimme ikkunaan n. klo kuuden aikaan. Pauli tuli unisena ja sanoi, että menkää vaan pihan perällä olevaan radiomökkiin ja workkikaa omin avuin, minä jatkan vielä unia, sanoi Pauli. Näin me Unton kanssa teimme ja rigit viriteltyämme saimme lokiin muutaman W6-aseman cw:llä. - Aloimme uskoa, että piakkoin olisimme valmiita tutkinnon suorittamiseen. Niinhän sitten omalla kohdalla kävikin kesän lopulla -51 ja sain ensimmäisen kutsuni OH6QS.

Reino Janhunen, OH2HK


Elämän mittainen radioharrastus palkitsi pienillä onnenhetkillä

Kuvassa  Matti Henriksson, OH2MH.

OT Matti Henriksson, OH2MH omassa elementissään SRAL:n Sappeen kesäleirillä heinäkuussa 2012. Kuva: Eda Ekström, OH2LXB.

OT Matti Henriksson, OH2MH (1946-2015) oli syntyjään Oulun poikia. Perhe muutti jo varhain Pohjanmaale, Perhon maisemiin. Matin kiinnostus kaikkeen tekniikkaan ja erityisesti radioihin oli myötäsyntyistä; "juuvaa" ja "koojaa" olivat ensimmäisiä sanoja. Näistä jälkimmäinen aluksi tarkoitti selkosuomella kaiken mahdollisen purkamista osiin. Ensimmäisen tulitikkurasiaradion Matti teki alle kymmenvuotiaana. Siitähän se kaikki alkoi ja jatkui läpi elämän sammumattomana kiinnostuksena kaikkeen uuteen aina viimeisiin viikkoihin asti.

Matin tie asepalvelukseen vei kuin luonnostaan Viestirykmenttiin 1967, missä hän sai perinteisen viestimiehen sähkötyskoulutuksen. Matka jatkui insinööriopintojen jälkeen työelämään elektroniikan ja komponenttien pariin. Näissä työympyröissä me tapasimme joskus Elkom- ja Automaatiopäivien näyttelyiden merkeissä. Myöhemmin kohtasimme myös radioamatöörien ja radiohistorian harrastajien tilaisuuksissa.

Matti tuli tapaamaan minua Vuosaareen joskus keväällä 2012, kun olimme sopineet materiaalin ja tietojen vaihdosta yhteisistä kiinnostuksen kohteista. Matti istui työhuoneeni sohvan reunalla ja juttua meillä riitti tuntikaupalla. Tässä palaverissa luovutin Matille levyllisen radiohistorian materiaalia. Matti oli jo marraskuussa 2011 lähettänyt minulle tikullisen materiaalia, jossa on mm. Arin, OH2JBV tallentamaa videokuvaa SRAL:n 1995 Räyskälän kesäleiriltä. Tallessa on mm. kohta, jossa haastattelen kyynelradioveteraani Holger Jalanderia. Henkilökohtaisena lahjana annoin Matille alkuperäisen Wiio-Somerikko Harrastelijan radiokirjan 1950, joka oli jo ajan hampaan syömä mutta sitäkin mieluisampi pala mennyttä radiohistoriaa.

Pitkällisen vakavan sairauden ja urhean taistelun uuvuttamana Matin maallinen vaellus päättyi syyskuun 9. päivänä 2015. Menetimme Matissa todellisen ystävän ja aidon radioamatöörin ja radiohistorian harrastajan.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioharrastus vei akateemiselle uralle radioastronomian eturiviin

Kuvassa  Jorma Riihimaa, OH8PX.

Dosentti Jorma Riihimaa, OH8PX Suomen radiohistoriallisen seuran syyskokouksessa 18.10.1997 Lylyn Viestivarikon upseerikerholla kertomassa radiotähtitieteen saavutuksista ja virtauksista. Paikalla oli n. 50 kiinnostunutta kuulijaa. Kuva: RJA.

OT Jorma Riihimaa, OH8PX, ex -2YX ja -6PX (1929-2011) tiesi jo varhain, että taivaan tähtien radioäänet ohjaisivat hänen valintojaan ja elämänpolkuaan. Kotona Ilmajoella alkanut tähtitieteen ja radioamatööriharrastus sekä isän perintönä saatu kiinnostus radiotekniikkaan vei hänet korkeakouluopintoihin. Teekkari Riihimaa ilmoittautui myös radiotähtitieteen tutkimusryhmään. Tämä valinta ratkaisi hänen tiensä kansainvälisestikin tunnustetuksi ja menestyneeksi radiotähtitieteen tutkijaksi ja opettajaksi. Jorma Riihimaan tutkimukset ja julkaisut Jupiterin radiopurkauksista edustavat edelleen alansa huippua.

Tapasin Jorma Riihimaan virallisesti ensimmäisen kerran toukokuussa 1965, jolloin hän piti mielenkiintoisen esitelmän radioastronomian historiasta kolmen kerhon VHF-päivillä Helsingissä. Jorma oli aina valmis kertomaan kuulumisia oman tieteenalansa kehityksestä. Tässä tilaisuudessa 23.5.65 tehtiin myös näköradiohistoriaa: ensimmäinen onnistunut väri-tv-kokeilu Suomessa. Kokeen järjesti AGAn radioamatörit Tage Lönnforsin, ex OH2AZP johdolla välillä Kumpulantie - Mechelinkatu, Pauligin huvila. Tästä on kerrottu tarkemmin toisaalla tällä palstalla.

Toistamiseen Jorman apua tarvittiin Suomen radiohistoriallisen seuran syyskokouksessa 1997 Lylyssä, jossa hän jälleen kerran esitelmöi radioastronomian sen hetkisestä tutkimuksesta ja saavutuksista. Jorma oli jo varhain liittynyt SRHS:n jäseneksi, jäsennumero oli 134. Hän kirjoitti perustavaa laatua olevan artikkelin "Arvid Riihimaan radiot" SRHS-jäsenlehteen 2/97 isänsä radionrakentelusta 1920-luvulla. - Se oli samalla kunnianosoitus kaikille vanhan ajan tee-se-itse radion rakentelijoille.

Reino Janhunen, OH2HK


Tuhannen sanan kuva OH2AA:n Mustikkamaan kesäleiriltä 1956

Kuva Kakkosten Kerhon Mustikkamaan 1956 kesäleiriltä.

Kakkosten Kerhon Mustikkamaan 1956 kesäleiritalon kuistilla vas. lukien takarivissä: Niilo Kuusisto, OH2XK; NN; Armas Häkkänen, OH2NQ; NN; Simo Lehtinen, OH2ZJ; Voitto Karkila, OH2ZH; Esko Saaristo, OH2YR; Antti Silander, OH2MB; toinen rivi seisten Odd. A. Vatanen, OH2TT; istuen Arto Graanlund, OH2FS; NN; Veikko Velamo, OH2YV; Altti Unkuri, OH2HN; Holger Granholm, OH2OJ; Elma Lehtinen xyl/2ZJ; ed. istuen Risto Halinen, OH2MK; NN; Viljo Autio, OH2OP; Kisse Velamo, OH2FB. Jos joku tunnistaa NN:t, niin tieto liikkeelle, pse! Kuva: David Morgan, K6DDO, SRAL:n arkisto.

Kakkosten Kerhon ensimmäinen Mustikkamaan kesäleiri järjestettiin heinäkuun alkupäivinä 1956. Kerhon kesäleiri oli Mustikkamaalla myös vuosina 1957-58. Kerhon silloinen puheenjohtaja oli tyylikäs herrasmies Odd A. Vatanen, OH2TT (1905-1977) piippuineen ja hattuineen. Hän oli kerhon peräsimessä kahdesti, ensin 1951 ja toisen jakson 1955-1960, jolloin hänet kutsuttiin Kerhon ensimmäiseksi kunniajäseneksi.

Tuolta 1956 leiriltä on jäänyt muistiin joitakin henkilöitä ja tapahtumia. Ensinnäkin pääsyn Mustikkamaalle Helsingin Työväenyhdistyksen tiloihin olivat junailleet Elma ja Simo Lehtinen, OH2ZJ (sk) omien työpaikka- ja henkilösuhteidensa avulla. Vanhan huvilan käyttöoikeuden vastineeksi leiriläiset käyttivät läheisen HTY:n ravintolan palveluita. Mustikkamaalle ei vielä silloin ollut tieyhteyttä, joten leirille tultiin venekyydillä. Oltiin kuin vähän kauempaa tulleita. Bandityöskentelyssä käytettiinkin paikasta "Blueberry Island Dxpedition" -muotoa, mikä tuotti pieniä pile-up'eja jaksolle.

Kerhon uusi lähetin mallia Geloson VFO+PA 6146 oli juuri valmistunut Simon, OH2ZJ ja Eskon, OH2YR (sk) aherruksen ansiosta. Sivusta-apua olivat antaneet Henrik Nystén, OH2NP (sk) ja Olavi Hämäläinen, OH2UV (sk). Katolle nostettiin OH2YR:n kaksielementtinen 20 m jagi. Matalammille taajuuksille viriteltiin erilaisia lankoja. VHF:llä huudeltiin Vilin, OH2OP (sk) tuomilla kotikutoisilla rigeillä. Yksi yhteys saatiin, kun Lasse Ravander, OH2SF (sk) oli raahannut laitteensa Hyvinkään Sveitsiin hyppyrimäen huipulle.

Kesäleirin kaukaisin vieras oli David Morgan, K6DDO, jonka ansiota on tämä ryhmäkuva leiripaikan rappusilla. Vierailevia operaattoreita oli usemmasta OH-piiristä. Matti Eskolan, OH7NW (sk) muistan ja kyllä Oke Kaarelakin, OH5OP (sk) taisi vierailla leirillä. Eksoottisin operaattori oli ilman muuta OM Ron, G3BIP, jonka taustat selvisivät vasta myöhemmin. Osmo A. Wiio, OH2TK (sk) kuvasi leirillä 8 mm kaitaa, jonka hän sitten lahjoitti Kerholle. Onkohan tuo filmi vielä jossakin tallella? Joistakin tässä mainituista ja kuvassa olevista henkilöistä on oma tarinansa tällä muistelusivulla.

Tuhannen sanan kuvalla tarkoitan otsikkokuvaa, jonka henkilöistä saisi helposti toimittajan arviolla ja tiedoilla kolme liuskaa tekstiä eli suunnilleen ne tuhat sanaa. Mutta sen tekstin paikka olisi jossakin muualla.

Reino Janhunen, OH2HK


Rohkea radio- ja viestimies itsenäistyvän Suomen aamunkajossa

Kuvassa Arthur Saarmaa kuuntelee Börje Österlundin, OH2QM, selostusta uudentyyppisestä radioputkesta.

Arthur Saarmaa (vas.) kuuntelee Börje Österlundin, OH2QM selostusta uudentyyppisestä radioputkesta Taidehallissa, Helsingissä pidetyssä radionäyttelyssä syyskuussa 1949. Kuva: SRAL:n arkistosta

Jääkärieversti, insinööri Arthur Reinhold Saarmaa (aik. Stenholm) (1892-1971) kuului siviili- ja sotilasradiotoimintamme uranuurtajiin. Hän liittyi jo nuorukaisena v. 1916 Saksassa 27. jääkäripataljoonaan, missä hän sai viesti- ja radiokoulutuksen.

Jääkäri Saarmaa pystytti v. 1917 ensimmäisen suomalaisen radiokuunteluaseman Vaasaan ja myöhemmin valloitti pelottomilla toimillaan venäläisiltä sotilasradioaseman, josta tuli puolustusvoimiemme ensimmäinen kiinteä radioasema. Näistä manöövereistä on kerrottu tarkemmin Radiosanoma-lehdessä 1927 ja myöhemmin SRHS-tiedotteessa 1998 uusinta-artikkeleina. Arthur Saarmaa oli luomassa ja kehittämässä puolustuslaitoksen viestijoukkoja, niiden organisaatiota, kalustoa ja koulutusta. Hän osallistui varovaisia ensi askeleitaan ottavan yleisradiotoimintamme käynnistämiseen jo v. 1921 ja koulutti johtamillaan radiosähköttäjäkursseilla ensimmäiset siviiliradiosähköttäjät maahamme syksyllä 1920.

Arthur Saarmaa tuki jo 1920-luvulta lähtien voimakkaasti vielä alkutaipaleella olevaa radioamatööritoimintaa, koska ymmärsi sen erityismerkityksen radiotekniikan tietojen ja viestitystaitojen ylläpitäjänä. Kun hän erosi v. 1947 puolustusvoimien palveluksesta, hän siirtyi Suomen Radioteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajaksi. Arthur Saarmaa oli Radiosanoma-lehden perustajia, sen toimituskunnan jäsen ja vv. 1929-1933 lehden päätoimittaja.

Reino Janhunen, OH2HK


OSCAR-miehen onnistuneita erikoisuuksia satelliiteilla

Kuvassa OT Torsti Paatero, OH2RK kotiasemallaan Lohjalla.

OT Torsti Paatero, OH2RK kotiasemallaan Lohjalla 1970-luvulla selostamassa pojalleen Esalle satelliittiyhteyksien tekniikkaa. Kuva: OH2HK.

SRAL ry:n kunniajäsen OT Torsti Paatero, OH2RK (1916-1986) oli saanut radiokipinän jo koulupoikana, jolloin rakensi ensimmäisen toimivan radiovastaanottimensa. Sotavuodet katkaisivat tekniikan opiskelun ja kaikenlaisen radioharrastuksen vuosiksi jatkuakseen entistä virikkeisempänä sotien jälkeen. Torsti toimitti 1948 suositun teoksen Radiokirja 1949, joka tunnetiin Paateron radiokirjana. Toimituskunta koostui radioalan järjestöjen edustajista. Kirja oli paras suomenkielinen radioalan opas- ja lähdeteos sodanjälkeisessä Suomessa.

Ensimmäiset kahden metrin turinat Torstin kanssa olivat joskus 60-luvum alkupuolella. Yhteistyö tiivistyi myöhemmin mm. kerhojen järjestämissä suosituissa VHF-tilaisuuksissa, joita oli mm. Philips-yhtiön pääkonttorilla Kaivotalossa. Suppeampia palavereita oli myös Torstin työpaikalla Philipsin huollossa Teollisuuskadulla, Helsingissä. VHF-harrastajien joukko oli pieni mutta tiivis. Tietoja vaihdettiin lähes päivittäin kahden metrin iltaturinoissa.

Torsti oli erikoistunut OSCAR-6 ja 7-satelliittien kautta workkimiseen ja saanut siinä erinomaisia tuloksia. Aikakirjoihin ja lokeihin on viety mm. OH2RK:n ja F6APU:n välinen kahden OSCARin kautta pidetty yhteys 8.2.1975, jolloin OSCARit olivat n. 2000 km etäisyydellä toisistaan. Siinä käytettiin hyödydksi 28, 145 ja 432 Mhz:n alueita ja OSCARien limittäin ja ristikkäin olevia otto- ja antotaajuuksia. Ajoitus ja antennien suuntaus sekä operaattoreiden taito ratkaisivat. Yhteys on selostettu tarkemmin RA:ssa 2/93 sekä Alussa oli kipinä -juhlakirjassa siv.110.

OH2RK:n nimiin on viety myös ensimmäinen OSCAR-satelliitiyhteys VHF-alueella Euroopasta Amerikkaan. Näin on kirjattu Lohjan Radioamatöörit ry:n, OH2AAB nettisivuille. Torsti oli kerhon jäsen. Torstin kehittämä OSCALATOR eli OSCARien paikantamiskiekko oli tunnettu ja suosittu apuväline niin minulla kuin maailmalla.

Torsti Paateron, OH2RK omailmeistä filosofiaa kuvasi hyvin hänen mietelmänsä: "Koehetkellä kaikki mahdollinen epäolennainen on olennaista!"

Reino Janhunen, OH2HK


Radiohistoriallisen tietokannan asiantunteva perustaja

Kuvassa Jukka Heino, OH8OB.

Hei, se kuuluu sittenkin, toteaa pj. Jukka Heino Seuran syyskokouksessa lokakuussa 1996 YLEn Isossa Pajassa, Helsingissä. Olavi Korkia-Aho (vas) oli tuonut näytteille joitakin erikoisuuksia huomattavan laajasta radiokokoelmastaan. Kuva: R. Janhunen.

Jukka Heinon, OH8OB (1954-2012) radioharrastus alkoi jo varsin nuorena. Tiedot ja taidot siirtyivät isältä, Hannu Heino, OH3OA (sk) perittynä ja opittuna. Jukka sai radioamatöörilupansa 16-vuotiaana 1970 Oulaisissa. Nämä valinnat ohjasivat nuorukaisen sähkötekniikan opiskeluun Tampereen teknilliseen korkeakouluun, josta valmistui diplomi-insinööriksi 1982.

Jukan monista harrastuksista lentäminen alkoi purjekoneilla ja johti lopulta moottorikoneiden yksityislentolupakirjaan 1988. Lentämistä jatkui vuoteen 1994, jolloin hän joutui vaativien sydänleikkausten vuoksi luopumaan lentoharrastuksestaan. Harrastuksen sivutuotteena hän julkaisi 1991 kirjan "VRF-lentäjän sähkö- ja radiotekniikka", jonka hyvä menekki johti loppuunmyyntiin.

Suomen radiohistoriallisen seuran jäseneksi Jukka Heino tuli ensimmäisten joukossa 1992 jäsennumerolla 15. Jukan panos Seuran toiminnassa oli merkittävä. Hän toimi Seuran puheenjohtajana 12 vuotta 1994-2006. Hän perusti ja ylläpiti radiohistoriallista relaatiotietokantaa, joka sisältää mm. laite-, kirjoitus-, henkilö-, radioasema-, esine-, komponentti- ja yleistietokannat. Tietomäärältään kyse on Suomen suurimmasta radiohistoriallisesta tietopankista. Jukka Heinon perikunta luovutti tietokannan kokonaisuudessaan Suomen radiohistorialliselle seuralle.

Vuoden 2012 lopulla SRHS ry:n hallitus päätti jäsenehdotuksen pohjalta perustaa Jukka Heinon nimeä kantavan tunnustuspalkinnon. Ensimmäinen Jukka Heinon tunnustuspalkinto myönnettiin Seuran kevätkokouksessa Tammisaaressa 2013 Seuran ansioituneelle jäsenelle Kauko Viitaselle Turusta.

Reino Janhunen, OH2HK, SRHS 17


Hamssikaverien tiet kohtasivat ainakin kolmesti

Kuvassa Olle Ekberg, OH3RD.

Olle Ekberg, OH3RD kotimaan yhteyksiä yrittämässä kertausharjoitusten vapaa-ajalla Viestikoulussa, Riihimäellä syyskuussa 1959. Kuva: OH2HK.

Radioamatööriveli Olle Ekberg, OH3RD (1933-2002 ) komennettiin Riihimäelle Viestikouluun samalle Viestimekaanikkoaliupseerikurssille, Vmekau 2/1953, kuin allepainettu. Kaunis ja lämmin kesä oli hikoiltu alokkaana ja viestimiehenä kukin omassa perusyksikössään. Elokuun alkupäivät totuteltiin kurssin ulkoisiin puitteisiin ja oppilaan rooliin osin siviiliammattiin liittyvissä oppiaineissa. Oppilaita oli monentasoisia ja monista eri lähtökohdista: osa suoraan työelämästä radioalan ammatista ja osa ammattikoulun penkiltä. Opetus oli tasokasta ja oppiminen paljolti vanhan kertauksena helppoa, tosin sotilasviestilaitteiden osalta uutta ja mielenkiintoista.

Yleisesti ottaen kurssi sujui hyvin ilman suurempia kommelluksia. Puolikurssilla hyvin edistyneitä kannustettiin ylennyksellä korpraaliksi. Arvomerkit kiinnitettiin huolella, ja saappaat kiillotettiin kunnolla ennen ilta- ja/tai kotilomille lähtöä. - Tämä oli sotilasuramme kohokohtia, heittelivät kaverit kommenttejaan! Kurssin johtajana meillä oli aina asiallinen ja oppilaiden arvostama vänrikki Osmo Koivu. Viestikoulun johtaja oli evl Risto Kare, myöhemmin kenraalimajuri ja viestitarkastaja.

110 päivän kurssimme päättyi marraskuun lopulla, ja joukko palaili perusyksiköihinsä. Minut määrättiin kouluttajaksi kurssille 3/53, joka alkoi joulukuun puolella. Parikseni kouluttajaksi tuli jo Viestirykmentistä tuttu mies, upseerikokelas Paavo Rantanen Jyväskylästä. Hän suuntasi myöhemmin diplomaatin uralle UM:öön, jossa palveli eri tehtävissä 30 vuotta. Hän oli ulkoministerinä ja viimeksi Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavana.

Toinen kohtaaminen Ollen kanssa oli syyskuussa -59, kun meidät oli määrätty viestitäydennysau-kurssille Riihimäelle. Kurssi kesti 25 päivää ja siirtelimme tonneittain viestikalustoa läheisissä metsissä perustaen oletetun sotatilan vaatimia viestitäydennyspaikkoja. Kaikki kalusteet ja varusteet saatiin ehjänä takaisin samoin kuin ukkelitkin. Yhtä kokemusta rikkaampana palasimme siviilihommiimme. Joulukuussa jotkut meistä saivat postia sotilaspiiriltään: kurssi oli sujunut siksi hyvin, että sotilasarvo reservissä oli noussut yhdellä pykälällä!

Kolmas kohtaaminen Ollen kanssa oli 2000-luvun alussa, kun hän alkoi koota ja kirjoittaa Lahden radioamatöörikerhon 75-vuotishistoriaa. Olimme kirjeenvaihdossa ja lupasin auttaa häntä aineiston löytämiseksi, kun olin oman historiikkityöni yhteydessä kahlannut läpi SRAL:n arkistoa tekstin ja kuvien osalta, joista sitten löytyikin jonkin verran apua Lahden historiikkia täydentämään. Historiikki valmistui loppuvuodesta 2005. Valitettavasti veli Olle, OH3RD ei ehtinyt nähdä aloittamansa työn lopputulosta, mutta kollektiivinen lämmin kiitos lähti Ollelle matkaan jälkiviestinä.

Reino Janhunen, OH2HK


Tarkkakorvainen kokousten havainnoitsija ja osallistuja

Kuvassa Antero Jääskeläinen, OH2JU.

OC Antero Jääskeläinen, OH2JU oli seurallinen ja kantaa ottava keskustelija. Kommentit tulivat yleensä terävästi ja kuuluvalla äänellä. Kuva: OH2AUS.

Leo Antero Jääskeläinen, OH2JU ent. OH2JPQ (1950-2009) osallistui näkövammastaan huolimatta radioamatööri- ja muiden yhteisöjen toimintaan täysipainoisesti. Tarkkakorvaisena kuulijana ja ja selkeäsanaisena puhujana hän toi esiin omia teräviä näkökulmiaan yhteisten asioiden hoidossa.

Aina hyväntuulista ja sanavalmista Anteroa jäi kaipaamaan suuri ystäväjoukko, etenkin Kakkosten Kerhon väki. Antero otti osaa kerhoiltoihimme ja varsinkin Kerhon kevätleireille. Kerho sai häneltä myös yksityistä tukea mm. kerhotilaamme varten. Antero tunsi yhteisvastuun velvoitteen.

Hyviä muistoja jäi myös Anteron järjestämistä viikonlopuista Onnelassa, Tuusulanjärven rannalla saunoineen ja illanviettoineen. Näihin osallistui pieni, mutta iloinen ryhmä Kakkosten Kerhon väkeä ja muutama muukin. Pelimannitkin olivat luonnollisesti paikalla säestämässä Anteron väkeviä lauluesityksiä. Antero kun oli laulumiehiä.

Anterolta saatiin usein rakentavia ehdotuksia eri yhdistysten vuosikokouksissa. Hän oli erityisesti ansioitunut monessa luottamustoimessa, esimerkiksi Vantaan Käräjäoikeuden lautamiehenä, SRAL ry:n vammaistoimikunnassa, Näkövammaisten Keskusliitto ry:n liittovaltuustossa ja Vantaan Vammaisneuvoston puheenjohtajana. Olipa Antero ehdokkaana kunnallisvaaleissakin 2008. Näkövammaisuus ei ollut Anterolle este, kun hän toimi omassa yrityksessään ja harrastuksissaan, tosin viimeisten aikojen fyysiset ongelmat aiheuttivat jonkin verran hidasteita arkielämään.

Hamssiveli Antero, OH2JU valkoisine keppeineen, opaskoirineen ja iloisine mielineen oli tuttu ja toivottu hahmo eri tilaisuuksissa. Muistamme Anteroa lämmöllä ja kaipauksella.

Raimo Sjöberg, OH1AYG, OH2AUS
Reino Janhunen, OH2HK

Komponenttikaupan yrittäjänä menestynyt ahertaja

Kuvassa Pentti Honkanen, OH2AVL.

OT Pena omimmassa ympäristössään komponenttilaatikoiden ja hyllyjen täyttämässä myymälätilassa. Kuva: Raimo Sjöberg.

Pentti "Pena" Honkanen, OH2AVL, ent. OH2BTB, (1950-2014) tuli matkansa päähän vakavan sairauden murtamana alkuvuodesta 2014. Ainakin kaikki elektroniikan rakentelijat, niin harrastajat kuin ammattilaiset, muistavat OT Penan hänen perustamastaan Partco Oy:stä, jossa oli tarjolla runsain mitoin elektroniikan komponentteja ja työkaluja joka lähtöön.

Pena oli aloittanut opiskelut TKK:ssa Otaniemessä, mutta opinnot jäivät, kun työelämä tarjosi monipuolisia haasteita ja mahdollisuuksia jo opiskeluajan alussa. Itse tutustuin Penaan hänen työskennellessään Radioduo Oy:ssä, joka sijaitsi menneiden aikojen kuuluisalla "tyttökadulla" osoitteessa Annankatu 12.

Siihen aikaan hän toimi myös tiskijukkana parissa tanssiravintolassa Vantaalla. Asiaan kuului silloin olkapäille ulottuva "rokkitukka". Ennen oman yrityksen perustamista Pena palveli viihde-elektroniikan maahantuontia harjoittavassa yrityksessä lähinnä huoltotehtävissä. Tämän yrityksen osti sittemmin eräs suuri suomalainen konserni, joka ei kaupassa halunnut huoltoa harjoittavaa tytäryhtiötä. Niinpä Pena ja hänen silloinen työtoverinsa ostivat tämän liiketoiminnan itselleen ja nimi muutettiin Partcoksi.

Vaikka luulisi nimen tulleen varaosien ja komponenttien myynnistä, asia ei ollut näin. Firman perustivat aikoinaan kaverukset Pena, Anja, Raija ja Timppa, joiden alkukirjaimista nimi sitten muodostui. Yhtiö oli jäänyt odottamaan pöytälaatikkoon, josta Pena kumppaneineen sen lunasti.

Partco toimi aluksi kellaritiloissa Helsingin Ruskeasuolla, josta sitten muutti katutasoon Etelä-Haagan Kylänevantielle. Toiminnan edelleen laajetessa myös henkilöstömäärä kasvoi ja edessä oli muutto Pohjois-Haagaan Teuvo Pakkalantielle. Siellä olikin hyvin tilaa laajalle ja monipuoliselle komponenttivarastolle sekä suuremmalle myymälätilalle. Yleensä tupa olikin aina täynnä noutoasiakkaita.

Sitä kuulua radioamatöörihenkeä eli Ham Spiritiä Penalla riitti, vaikka hän ei kiireiltään juuri workkia ehtinytkään. Jossain vaiheessa hän toimitti komponenttisarjoja Juma-projektiinkin. Partcohan oli pohjimmiltaan perheyritys, jota pääasiassa pyöritti Pena vaimonsa Anjan kanssa. Yritys oli kuitenkin jo paisunut niin suureksi, että se on nyttemmin myyty ja tullaan fuusioimaan Elgood Oy:öön. Partcon myymälä jatkaa kuitenkin toimintaansa Malmilla entiseen tapaan, mutta isommissa puitteissa.

Pentti Leo Antero Honkanen oli juuri ehtinyt siirtyä eläkkeelle, mutta hän ei tästä ajasta saanut kauan nauttia. Jopa ensimmäinen maksettu eläke-erä perittiin takaisin! Suomusjärveltä jokin aika sitten hankittu järvenrantatila Kimppa, joka oli ihanteellinen paikka rauhallisten eläkepäivien viettoon, jäi ilman isäntää..."ei aukene tuttu ovi, ei saavu keinuun istujaa, joka kuunteli tuulten huminaa, pihapuiden sirkuttajaa..."

Raimo Sjöberg, OH1AYG, OH2AUS
Reino Janhunen, OH2HK

Tampereen radiohistoriaan hyvin perehtynyt harrastaja

Kuvassa Reijo Juhani Halkola, OH3RH.

Ensimmäisten yleisradiolähetysten täyttäessä 70 vuotta marraskuun 1. päivänä 1993 Reijo Halkola (kuvassa) järjesti Tampereelle tapahtumaan liittyvän näyttelyn, jossa oli mahdollisuus tutustua Arvi Hauvosen radioaseman historiaan rekvisiitan ja valokuvien avulla. Kuva: OH2HK.

Reijo Juhani Halkola, OH3RH (1930-2006) oli jo nuoruudessaan saanut vahvan radiokipinän, joka vahvistui entisestään asevelvollisena Ilmavoimien Viestipataljoonassa vv. 1948-49 ja RUK:n kurssilla 64. Kuin luonnollisena jatkeena tuli ensimmäinen radioamatöörilupa ja asematunnus v. 1951. Purjelento oli myös Reijon nuoruudenharrastuksia, mutta sai antaa tilaa kasvavalle radioharrastukselle. Reijo oli Suomen radiohistoriallisen seuran jäsen no 7.

Reijo oli myötäsyntyinen radio- ja tv-alan pioneeri ja aikaansaava puurtaja, joka oli monissa projekteissa mukana, mutta joka ei tekemisistään juurikaan huudellut. Reijo oli Tampereen tv-kerhon perustajajäseniä v.1957. Kerhon talkootyön tuloksena Tampereella aloitti yksityinen tv-asema Tamvisio, joka sittemmin siirtyi Yleisradiolle Tesvision kaupan yhteydessä. Näin Reijo palasi Tesvision Lempäälän lähetysaseman hoitajan tehtävistä Yleisradioon.

Reijo oli aktiivinen kerhotoimija Tampereen ja erityisesti Rientolan Radioamatööreissä. Hän rakensi 1970-luvulla Suomen ensimmäisen kahden metrin toistinaseman OH3RNE. Reijo seurasi radiotekniikan kehitystä ja virtauksia eturintamassa aina valmiina kuin partiopoika uusien ideoiden ja projektien toteuttamiseen.

Radiohistoria oli Reijo Halkolan erityinen kiinnostuksen kohden. Hän tunsi hyvin Tampereen paikallisen radiohistorian aivan alkuajoista lähtien. Hänen asiantuntevia esityksiään saatiin kuulla ja nähdä SRHS:n eri tilaisuuksissa, kuten esim. 24.10.1998 syyskokouksessa. Aihe oli Arvi Hauvosen perustavaa laatua olevat yleisradiokokeilut v. 1923. Arvi Hauvosen kollega Kalle Sainio Yleisradiosta antoi useammin kuin kerran Hauvosen työtä arvostavan lausunnon: "Tamparetta voidaan pitää Suomen yleisradion kehtona."

Reino Janhunen, OH2HK


Jo varhain syttynyt radiokipinä hehkui loppuun saakka

Kuvassa Martti J. Mela, OH8RA.

Martti J. Mela, OH8RA.

Suomen radioamatööriliiton ja Suomen radiohistoriallisen seuran pitkäaikainen jäsen Martti Juhani Mela, OH8RA (1933-2005) sai radiokärpäsen pureman jo koulupoikana. Radioharrastus säilyi hänellä aktiivisena eri muodoissa läpi koko elämän. 1970-luvun lopulla hän ryhtyi kartuttamaan vastaanotinkokoelmaansa, joka käsitti yli 400 radiovastaanotinta aina 1920-luvulta lähtien. Näistä hän ehti korjata noin sata. Työ oli tehty huolellisesti ja suurella pieteetillä. Entistämistyön tuloksista saimme lukea hänen asiantuntevista kirjoituksistaan SRHS-lehdessä.

Suomen radioamatööriliiton jäseneksi Martti liittyi 1950. Ensimmäinen asematunnus OH1RA oli hänellä käytössä jo opiskeluvuosina Turussa. Hän oli myös IARU:n ainaisjäsen vuodesta 1976.

Elämäntyönsä Martti Mela teki ansiokkaasti tekniikan ja tieteen maailmassa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1953 ja valmistui diplomi-insinööriksi Helsingin teknillisestä korkeakoulusta konetekniikan osastolta 1958. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi 1969 teknillisen fysiikan alalta erityisaineena elektroniikka. Vuodesta 1975 lähtien hän hoiti biofysiikan professuuria Oulun yliopiston fysikaalisten tieteiden laitoksella vuoteen 1998, jolloin erosi täysin palvelleena.

Martti Melan ansiot opettajana ja tutkijana tekniikan ja tieteen parissa olivat mittavat kansainvälisestikin. Hänellä oli useita vaativia asiantuntija- ja luottamustehtäviä eri yhteisöissä, yli sata tieteellistä julkaisua ja lukuisia patentteja lämmitys-, poltto- ja lasertekniikan alalta.

Martti Mela oli varsin vaatimaton omien saavutustensa suhteen. Itse hän ei hakenut kiitosta, mutta antoi sitä kaksin verroin toisille. Ns. vanhan Liiton miehinä, ikätovereina ja radioharrastajina meitä yhdisti hieno aateveljeys ja syvä keskinäinen kunnioitus ja ymmärrys jo ensimmäisestä tapaamisesta alkaen. - Näin vankka ystävyys kestää rikkumatta elämän loppuun saakka.

Reino Janhunen, OH2HK


Karavaanariksi syntynyt ei kahta vaihda, ja se toinen on...

Kuvassa Heimo

Vuosi toisensa jälkeen Heiska, OH2XU suuntasi kulkunsa matkailuvaunuineen ja kavereineen eri kesäleireille ympäri Suomea. Tämä kuva on Räyskälän leiriltä 1995. Kuva: OH2HK.

Heimo "Heiska" Lumo, OH2XU (1920-2010) tunnettiin juuri sellaisena kuin otsikkokuva antaa ymmärtää. Hötkyilemätön, ystävällinen, avulias, hyväntuulinen juttuisa seuramies, jonka matkailuvaunun ovet olivat aina kutsuvasti auki noin kuvaannollisesti. Jos jollakulla oli aito hamssihenki ominaisuutenaan, hän oli juuri OT Heiska.

Itse muistan Heiskan jo 50-luvulta Kakkosten Kerhon tilaisuuksista, kuten kesäleireiltä kuukausikokouksista, pikkujouluista ja varsinkin remonttitalkoista Kajanuksenkatun ja Valpurintien luolia kunnostettaessa. Heiska ja Pajusen tukun pakettiauto oli hyötykäytössä monessa operaatiossa. Noilta ajoilta on jäänyt muistiin A. Pajusen käyttämä mainoslause "Aina edullista, usein erikoista". Monet olivat ne herkkukorit, jotka Heiska kiikutti työpaikaltaan kerhon illanviettojen arpajaisiin.

Eräs erikoinen episodi on tässä kerrottava. Kerho vietti pikkujoulua ravintola Robertin yläkerrassa. Kun pöytään tuotiin riisipuuro, Heiska, OH2XU ja Kirre, OH2NR halusivat maidon tilalle ehdottomasti kirnupiimää, mikä herätti yleistä hilpeyttä. Eikä siinä mitään, Heiska ja Kirre popsivat puuronsa hyvällä ruokahalulla parempiin suihin!

Jossain vaiheessa pienehkö porukka radioamatöörejä alkoi erikoistua RTTY:lle. Lyötiin viisaat päät yhteen ja hankittiin yhteistilauksena sopivia välineitä. Muistan tuoneeni Heiskalle yhden tuuman oskilloskooppiputken RTTY-yksikköön lähetteen tarkkailuun. Ostopaikka oli legendaarinen Barry Electronics N.Y.C. ja vuosi 1977.

Heiskan parhaat muistot tulivat varmaankin monilta kesäleirimatkoilta, kuten Räyskälästä, jossa oltiin maasto-olosuhteissa. Heiskan leirikavereista muistuu mieleen ainakin Viitasen Pekka, OH2ZY, Kaarelan Oke, OH2NP ja Eklöfin Leif, OH2BAQ. Mehevimmät jutut kerrottiin iltakahveilla matkailuvaunun telttatuoleissa mukavasti istuen.

Reino Janhunen, OH2HK


Vanhan kipinän ja viestitiedustelijan muistoja tallentamassa

Kuvassa OT Arvo Kinnunen, OH2UJ.

OT Arvo Kinnunen, OH2UJ mielipuuhassaan kotonaan Munkkivuoressa korjaamassa ja huoltamassa vanhoja työvälineitään eli NC-100XA -liikennevastaanottimia tammikuussa 1996. Kuva: OH2HK.

OT Arvo Kinnunen, OH2UJ (1916-2005) oli yksi niistä noin kahdesta kymmenestä radioamatööriveteraanista, joita minulla oli kunnia ja ilo haastatella Liiton 75-vuotisjuhlakirjaa ja Radioamatööri-lehteä varten. Kävin Arvon luona Munkkivuoressa, Helsingissä tammikuussa 1996, jolloin hän oli lähes 80-vuotias pirteä veteraani, jolla oli kädet täynnä erilaisia harrastuksia; siinä hänen pitkän ikänsä salaisuus.

Arvolla oli meneillään vanhojen työkalujensa eli liikennevastaanottimien korjausta ja huoltoa. Lisäksi hän oli merellä ollessaan erikoistunut purjelaivojen köysimattojen punontaan, jossa hän oli saavuttanut mestaritason. Arvo Kinnunen julkaisi 1988 kirjan Purjelaivakauden köysimatot - Segelfartygsepokens repmattor, jonka julkaisemisessa avusti Merimiespalvelutoimisto, MEPA. Todella upeita köysimattoja ja tasokas julkaisu vanhan kipinän, sparks, käsistä lähteneenä.

Sotatoimien alettua syksyllä 1939 Arvo komennettiin venäläisen sotilasradioliikenteen asiantuntijana ryhmään, jonka tehtävänä oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston Ja ilmavoimien viestiliikenteen kuuntelu ja muistiin merkitseminen. Siepatut viestit olivat numerokoodattuja sanomia, jotka näppärät viestilotat toimittivat komentoketjussa eteenpäin. Viestinsieppaajat eivät koskaan nähneet avattuja sanomia "livenä". Siihen oli mahdollisuus vasta rauhan tultua julkaistun kirjallisuuden avulla.

"Ajatukset pyörähtävät kuin itsestään talvisodan tunnettuun Suomussalmi ? Raatteen mottitaisteluun, jossa sanomia otettiin talteen vastapuolen surulliseen loppuun saakka, kun mottiin jäänyt vihollinen alensi kenraalinsa ja politrukkinsa ja lopuksi teloitti heidät muun miehistön todistaessa traagista tapahtumaa." - Näin kuvasi sodan todellisuutta paljon kokenut ja nähnyt viestitiedustelija ja vanha vänrikki Arvo Kinnunen, OH2UJ tarinatuokiomme lopuksi.

Vilpitön kiitos Arvolle lähtee vielä jälkikäteen kaikesta arvokkaasta tiedosta itse haastattelussa ja postitse saaduista kirjallisista dokumenteista, jotka jäävät talteen arkistoon jälkipolvien käytettäväksi.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri komponenttiteollisuuden pioneerina

Kuvassa OT Runar Öhman, OH2OI.

OT Runar Öhman, EA8AIK työskenteli eläkevuosinaan myös Kanarian saarilta. Kuva: SRAL arkisto.

Suomen radioamatööriliiton kunniajäsen Runar Öhman, OH2OI (1910-1997) kiinnostui jo nuoruusiässä radioamatööriharrastuksesta, mikä viitoitti samalla hänen ammatillisen uransa ensin teletekniikan ja myöhemmin radiotekniikan ja elektroniikan pariin.

Vanhempi amatööripolvi varmaankin muistaa OH2OI:n sodanjälkeiseltä ajalta 40 metrin AM-turinoista, Evoxin kidemikrofoneista, äänirasioista ja Runarin suunnittelemasta kaksoissuperista Evox 110, jonka prototyyppiä esiteltiin ensimmäisen kerran Helsingin radionäyttelyssä syksyllä 1949. Seisoin itse vieressä, kun Runar selosti vastaanottimen tekniikkaa ja rakenteita. Kaksois- ja kolmoissuperit olivat vasta tulollaan radioamatöörikäyttöön yleisemmin. Tämä Evox 110 ei tietääkseni koskaan tullut sarjatuotantoasteelle.

Elämäntyönsä Runar Öhman teki Virkkalaan perustamansa Evox Oy:n kehittäjänä ja toimitusjohtajana lähes kolmenkymmenen vuoden ajan eläkkeelle siirtymiseensä saakka 1976. Kidemikrofoneista, äänirasioista ja paperikondensaattoreista vaatimattomasti alkaneeseen tuotanto-ohjelmaan liitettiin menestyksen siivittämänä mm. kiille-, keraamiset ja muovikalvokondensaattorit. Yhtiössä kehitetyt edistykselliset kondensaattorien käämintäkoneet olivat avaimina tuotannon moninkertaistamisessa ja kansainvälisessä menestyksessä. Evox Oy:lle myönnettiin tasavallan presidentin vientipalkinto 1976. Sitkeä yrittäjä ja innovaattori sai työstään arvoisensa tunnustuksen. - Runar Öhmania voidaan perustellusti kutsua suomalaisen elektroniikkakomponenttiteollisuuden edelläkävijäksi.

Eläkevuosinaan OT Runar työskenteli myös Kanarialta tunnuksella EA8AIK. Bandikeskusteluissa Runarilla oli tekniikka etusijalla ja siinä erityisesti antennit. Sotien aikana Runar palveli Reino Hallamaan johtamassa radiotiedustelun varikkokomppaniassa ollen mukana mm. kyynelradion kehitystyössä. Sotien jälkeen Runar Öhman oli Hallamaan luottomiehenä kaiken varalta perustetun salaisen viestiverkon jäsen.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri menestyi puolijohdetekniikan huippusuunnittelijana

Kuvassa Helge Granberg, OH2ZE, K7ES.

Helge vieraili 1955 radioamatöörimaailman sittemmin ehkä tunnetuimman pariskunnan Iris, DL4ZB ja Lt.Col Lloyd Colvin'in, DL4ZC luona Karlsruhessa, Länsi-Saksassa. Väiski, OH2LX kirjoitti ystävästään Helgestä RA:ssa 2/1996 ja SRHS-lehdessä 4/2004. Kuva V.K.Lehtorannan, OH2LX kokoelmasta.

Helge Granberg, OH2ZE, K7ES (1932-1996) oli jo varsin tunnettu radioamatööri 1950-luvulla Helsingissä asuessaan. Taitava sähköttäjä ja DX-mies, joka hallitsi myös tekniikan koukerot täysin itse oppineena. Helgestä tuli legenda jo eläessään.

Helgellä oli Stockmannia vastapäätä Aleksilla vuokrakämppä, josta hän aikoi workkia mutta antenni puuttui. Helge veti haalarit päälleen, pani työkalut vyölle ja lankavyyhdit olkapäälle ja painui muina miehinä Stockmannin katolle, jossa kiinnitti antennin tukilangan tunnettuun valopylvääseen. Heittonarun avulla antennilanka katutason ja raitiovaunun virtajohtojen yli vastakkaiselle katolle, jossa kaveri otti sen vastaan ja niin oli twin-lead -syöttöinen windomi paikoillaan. Helgellä oli isotehoinen AM-lähetin, joten paikalliset häiriöt olivat sen mukaiset. Eipä aikaakaan, kun ao. viranomainen otti kaverin puhutteluun ja ohjeisti innokasta radioamatööriä asianmukaisesti.

1950-luvun lopulla Helgellä oli Semico-niminen radiotarvikekauppa Robertinkadulla. Liike myi surplus-tavaraa, Globe-merkkisiä amatöörilähettimiä ja eri paksuisia duralumiiniputkia antennirakenteluun. Muistan kaverini Salosen Paavon, OH2HZ (sk) kanssa rakentaneemme 15 metrin kolmielementtisen jagin, joka oli kevyt, kestävä ja hyvin vetävä.

Helge mieli maailmalle kokeilemaan siipiään, koska Suomi näytti olevan liian pieni maa hänen ideoilleen ja ajatushautomolleen. Hän siirtyi 1961 ystävien avustuksella suureen länteen, ensin GE:lle Syracuseen NY ja lopuksi Motorolalle Arizonaan. Motorolalla ollessaan Helge teki RF-puolijohdetekniikkaan liittyviä keksintöjä, joita myös patentoitiin. Hän kehitteli mm. ensimmäisiä suurtehoisia puolijohdelineaarivahvistimia. Helgen oivalluksia ja ratkaisuja esiteltiin elektroniikka-alan ammattilehdissä ja mm. QST-lehdessä. Helge Granberg palkittiin ansioistaan arvostetulla Platinum Quill Award'illa 1991.

Reino Janhunen, OH2HK


Nuoruudenystävät kohtasivat toisensa radioamatööreinä

Kuvassa Raimo

Rami, OH2LGN virittelemässä rigejä käyttökuntoon SF-Caravan vaunualueella Skepparsissa 1998. Uolevi Ranta, OH2JJI vas. tarkkailee tilannetta. Kuva: OH2LXB.

Raimo "Rami" Simolin, OH2LGN (1934-2007) oli yksi niistä harvoista nuoruudenystävistä, joita olen kohdannut saman harrastusalan piirissä. Tämä tapahtui varmaankin sen jälkeen, kun Porvoon Radioharrastajat ry oli perustettu eli 29.11.1993. Hakeuduin kerhon jäseneksi, koska omat juureni ja varsinkin radiojuureni ovat Porvoossa. Oli hauska tavata Ramia nokitusten ja muistella yhdessä elettyjä aikoja sodanjälkeisessä pikkukaupungissa ja sen koulumiljöössä.

Ennen pitkää ryhdyimme jokseenkin säännöllisesti pureskelemaan rättiä kahdella metrillä. Muistelut ja puheenaiheet kääntyivät useimmiten ajanjaksoon 1945-1950, jolloin olimme yhtä jalkaa samalla luokalla Porvoon Yhteislyseossa. Muistelimme oppilastovereitamme ja muita saman koulun kasvatteja: kuka oli jo poistunut joukostamme, ja kenestä oli tullut mitäkin aikuiselämässä.

Oman lukunsa muisteluissa muodostivat koulun rehtori ja opettajakunta, joilla kullakin oli omat persoonalliset piirteensä. Opettajista ainakin minulla jäivät mieleen Nysä, Pulla, Ahava, Nikulainen, Amalia, Mela, Martola (luokanvalvoja), Olga, Heippa ja kippari Valtonen, jonka suomen kielen tunneilla ei uskaltanut olla osaamatta läksyjä, siksi tiukka ope hän oli. Sodan käynyt veteraani ja mukana kunnallispolitiikassa. Nauroimme yhdessä, kun mieleen muistui jonkun opettajan harmiton kommellus. - Tilannekomiikkaa usein parhaimmillaan.

Elämäntyönsä Raimo teki telealan ammattilaisena. Puhelinpuolen kaikki vaiheet olivat tuttuja: linjarakentaminen, ARP-NMT-verkko, poliisiradio- ja GSM-verkko tukiasemineen. Rami oli teknisesti suuntautunut niin puhelin- kuin radiopuolellakin. Arkipäivää hän höysti omanlaisella sarkastisella huumorillaan. Turinatuokiot loppuivat, mutta muistelut jatkuvat...

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri ja tutkamies agentti- ja vakoiluradioiden tuntijana

Kuvassa Esko T. Jokinen, OH3QJ.

Esko Jokinen omassa elementissään kertomassa Gestapo-radiosta Suomen radiohistoriallisen seuran kevätkokouksessa Lahden hiihtomuseon auditoriossa 23.3.1998. Kuva: OH2HK.

Esko T. Jokinen, OH3QJ (1931-2002) oli syntyjään Tampereen omia poikia. Koulupoika Esko Jokinen tuli radioharrastuksen pariin hieman erikoisella tavalla "raastuvan kautta" 1947, kun paikallinen lehdistö kertoi pojan luvattomista radiolähetyksistä. Laitteet tuomittiin valtiolle menetetyiksi; tähän Esko totesi, että "voihan chassis"! Tämä kuvaa hyvin hänen läpi elämän kestänyttä kiinteää suhdettaan radion kiehtovaan maailmaan.

Koulu- ja kokeiluvuosien jälkeen seurasi varusmiespalvelus Ilmavoimien Viestipataljoonassa ja kv. Radiosähköttäjäkurssit, jotka sitten veivät Eskon seilaamaan vuosiksi maailman merille. Radiosähköttäjänä eli kipinänä ollessaan Esko rakenteli innokkaasti radio- ja tv-laitteita aikana, jolloin tv-toiminta meillä vielä otti haparoivia ensi askeliaan. Näistä Eskon kokeiluista on julkaistu omakohtainen postuumi "Unelmista totta" -artikkeli SRHS-jäsenlehdessä 4/2002. Artikkelista paljastuu, että Esko Jokinen oli todellinen tv-alan pioneeri.

Meriltä aikanaan kotiuduttuaan Esko hakeutui Teknilliseen opistoon ja sitä tietä työelämään. Ensin Oy Strömberg Ab:iin ja myöhemmin Aitovuoren tutka-asemalle, jossa hän teki pääasiallisen elämäntyönsä ja josta hän sitten siirtyi eläkkeelle.

Esko Jokinen oli radiohistorian tutkimukseen vakavasti sitoutunut harrastaja, vaikka ei ollut virallisesti jäsenyyttään SRHS:ssa vahvistanut. Se ei ollut esteenä hänen radiohistorian harrastukselleen, sillä hän asetti tietonsa ja taitonsa julki Seuran kokouksissa esitelmöidessään mieliaiheestaan agentti- ja vakoiluradioista eri aikakausina. Jos muistan oikein, hän sukelsi Näsijärven pohjasta matkalaukkuun asennetun agenttiradion, joka lienee ollut jäänne sodanaikaisesta vakoilutoiminnasta tai sodanjälkeisestä asekätkennästä. Insinöörimajuri evp Esko T. Jokinen oli muutoinkin ekstriimien lajien harrastaja: parin kilometrin uinnit ja kympin juoksu vähintään kerran viikossa ei ollut hänelle mitenkään ylivoimainen suoritus.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri projekti-insinöörinä suuren hiilivoimalan säätäjänä

Kuvassa Aarni U. Somerikko, OH2IM, OH2KQG.

Aarni Somerikko, OH2IM workkimisympäristössään 75-vuotispäivänään 2006. Kuva perhealbumista.

Aarni U. Somerikko, OH2IM, OH2KQG (1931-2014) oli aikanaan leipätyössään Hanasaaren hiilivoimalassa osaltaan varmistamassa helsinkiläisten lämmön ja sähkön saantia. Hänen vastuualueenaan oli laitoksen mittaus- ja säätötekniset toiminnot. Melkoinen powerpakki kerrakseen.

Tämän tilanteen kävimme IRC:n joukolla tarkastamassa lokakuussa 1994. Aarni kun oli myös Itäkeskus Radio Clubin jäsen, hän oli järjestänyt tutustumiskäynnin Helsingin kaupungin energialaitoksen Hanasaaren B-voimalaitokseen. Meitä oli kahdeksan IRC:n ukkelia ihmettelemässä suuren laitoksen toimintaa. Mikko Simes HKE:ltä toimi oppaanamme. Syksyllä -95 IRC teki ekskursion n. kymmenen jäsenen voimalla tiedekeskus Heurekaan, jonka radioamatööriasemat ajettiin sittemmin alas päivystäjien puutteen ja kalliiden kustannusten takia. Aarni oli mukana myös tällä matkalla.

OT Aarni oli aktiivinen radioamatööri eläkepäivinään: signaali lähti eetteriin Hallan mailta, kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli usein mukana CRC:n lounailla, Kakkosten kerhon tilaisuuksissa ja SRAL:n tapahtumissa. Tärkein rooli hänellä oli omassa kerhossaan, Helsingin Energian Radiokerhossa, OH2HKE, jossa hän vastasi koulutustoiminnasta hänelle ominaisella leppoisalla ja selkeällä tavallaan.

Kansalliskirjaston luetteloista löytyy myös Aarnin kirjoituksia 60-luvun Tekniikan Maailmasta: Veneiden valot, Sähköinen lämpömittari, Moottoriveneen nopeusmittari, Lämmitysöljymäärän mittari jne. Kirjoitukset heijastavat Aarnin kiinnostuksen kohteita ja ominta osaamisaluettaan mittaustekniikassa. Aarni osallistui eläkevuosinaan myös Hanasaari A-voimalan purkuvaiheen dokumentointiin. Patenttiluetteloista voi todeta Aarni Somerikon kuuluneen tiimiin, joka kehitteli hiilenpolttoon liittyvää mittaustekniikkaa.

Juhani Lehtosaari, OH2MD kirjoitti OH2HKE:n puolesta muistosanoissaan Aarni Somerikolle RA:ssa 10/2014: "Aarni oli oppi-isämme, jonka johdolla tapahtuneessa opiskelussa on moni kerholainen saanut radioamatöörin pätevyyden ja joka on ollut ideoimassa monia asioita, joita yhdessä kerhoilloissa toteutettiin. Nämä erilaiset tempaukset ja toiminta-aktiivisuudet säilyvät muistoissamme."

Reino Janhunen, OH2HK


Tasatahtia radioharrastuksessa ja osin työelämässä

Kuvassa Yrjö <u>Seppo</u>

Nuoren Seppo Lehtisen, OH2TV radioamatööriasema 1950-luvun alkupuolella. Eddystonen liikennevastaanotin ja 50 watin home-made AM-lähetin olivat aseman perusvarustuksena. Kuva on Sepon perhealbumista.

Yrjö Seppo "Sepe" Lehtinen, OH2TV (1929-2015) oli yksi niistä muutamasta radioamatööristä, joiden kanssa radioharrastus, ja osin leipätyö kulki yhtä jalkaa monia vuosia. Radioamatööreinä olimme kohdanneet 50-luvun alussa. Itse asiassa olin jo kuuntelijana noteerannut "Otto Heikki kakkonen Tommy Victor'in" jo 40-luvun loppupuolella 40-kympin AM-turinoissa. Kutsumerkin takaa paljastui teknisesti suuntautunut, asiaa puhuva nuori radiomies, joka jakoi neuvoja ja antoi apuaan aidon amatöörihengen periaatteiden mukaisesti. Tämä hyvin sisäistetty ja omaksuttu työskentelytapa säilyi Sepon tavaramerkkinä loppuun saakka. Seppo oli saanut radioamatöörilupansa 1948.

Toisaalla tällä muistelusivulla olen kertonut Oy Control Ab:n huollossa 1950-luvun puolivälissä syntyneestä epävirallisesta työpaikkakerhosta, jolla on ollut merkitsevä positiivinen vaikutus työpaikan ilmapiiriin ja kestävään yhteisöllisyyteen vuosikymmenien kuluessa. Sepe oli yksi vahva lenkki tämän kerhon perustajaryhmässä.

Eräs erikoinen tapahtuma muistuu yhteisen radioamatööripolkumme varrelta. Lähestyttiin auringonpilkkumaksimia vv. 1957-58. Olimme kesällä -57 yhteydessä 7 MHz:n AM:llä joskus puolenpäivän tienoilla. Seppo asui silloin Siltamäessä ja minä Matinkylässä. Raportit olivat molempiin suuntiin 59. Yht'äkkiä bandi alkoi ympärillämme hiljentyä. Ihmettelin jo, onko vastaanottimessa vikaa. Sepe teki samat havainnot. Tarkistimme asiaa ja bandi oli aivan tyhjä: kaikki BC- ja liikenneasemat olivat kuulumattomissa. Vain Leppävaarassa sijaitseva cw-liikenneasema kuului pinta-aaltona. Tulimme siihen tulokseen, että kaikki ionosfäärin kautta normaalisti heijastuva liikenne oli tyystin vaimentunut, vain pinta-aaltoeteneminen toimi. Päättelimme, että kyseessä oli erittäin voimakas ionosfäärin absorptio, joka esti kaiken HF-radioliikenteen. Kesti useita tunteja ennen kuin tilanne normaalistui. Tapaus oli ensimmäinen laatuaan kohdallamme.

Yhteydenpitomme jatkui vuosien varrella eri muodoissaan, vaikka työpolkumme oli eriytynyt 1970-luvun alkupuolella. Antennivaikeuksien takia siirryimme ensin yläbandeille ja myöhemmin kahdelle metrille, jonne muodostui vähitellen lähes päivittäinen turinarinkula 144,400 MHz:n paikkeille. Seppo oli tämän rinkulan vakituinen jäsen. Rinkula pyörii edelleen, vaikka osa joukosta on poistunut ja osa vaihtunut. Aikuisikämme lähes 65 vuoden mittainen yhteistyö ja ystävyys on kantanut läpi vuosikymmenien sitoen muistot yhteen kestävin sidoksin. Ystävämme Seppo on poissa, mutta matka jatkuu yhteistä aikaamme lämmöllä muistaen.

Reino Janhunen, OH2HK


Velipoika oli nuoruusvuosinaan kuuntelija-amatööri

Kuvassa Kalevi K. Janhunen, ex OH6-400.

Veljeni Kalevi Kullervo Janhunen, ex OH6-400 kotikulmillaan 130 - 68th street, Brooklyn, N.Y. Kuva perhealbumista.

Veljeni Kalevi K. Janhunen, ex OH6-400 (1931-2014) oli varusmiespalveluksessaan hankkinut kohtalaisen sähkötystaidon. Siviiliin palattuaan 1952 hän liittyi Suomen Kuuntelija-amatöörit ry:een ja hankki kuuntelijatunnuksen OH6-400. Kuunteluun oli jo hyvä valmius, sillä minulla oli toimivat rigit käytössä vuodesta 1951 lähtien, koska ensimmäinen lupani oli samalta vuodelta.

Kale oli luureissa aina silloin, kun en itse ollut paikalla workkimassa. Vastaanotin oli home-made 5-putkinen Torotorin pienemmällä kelasarjalla mallia Wiio-Somerikko 1950. Olin rakentanut siihen erillisen pre-selektorin, joten herkkyyttä riitti yläbandeilla. Antenni oli n. 60 metrinen pitkälanka. Kerran kun tulin koulusta kotiin, huomasin lokiini tulleen 3-4- uutta QSO-merkintää Euroopan suunnasta. Käsialasta tunnistin, että Kalehan se oli ollut asialla. Tulihan siitä jonkin verran sanomista, koska hän oli käyttänyt OH6QS -kutsuani workkiessa. Innokkuuden tiliin tällaiset QSOt menivät, eikä siitä sen enempää.

Perheemme muutti Jyväskylästä 1954 takaisin etelään ja tällä kertaa Helsinkiin. Alun perin olimme lähtöisin Porvoosta. Kalella poltteli suonissaan kaukomaiden kaipuu, ja niinpä hän lähti kokeilemaan siipiensä kantavuutta maailmalle. Hän pestautui merimieheksi rahtilaivaan, ensi alkuun kansimieheksi ja eri vaiheiden jälkeen keittiöapulaisesta laivakokiksi. Radion kuuntelu jatkui laivaolosuhteissa. Postikortteja alkoi tipahdella milloin Afrikasta, milloin Etelä-Amerikasta.

Aikansa meriä seilattuaan hän asettui 60-luvun alussa maihin Brooklyniin, N.Y., ryhtyi ravintolakokiksi, perusti perheen ja anoi Amerikan kansalaisuuden. SWL-harrastukset olivat silloin lähinnä Suomen radion kuuntelua. Kävin 1977 USAssa veljeni luona ja mm. Daytonin Hamventionissa Ohiossa. Iso maa ja pitkät välimatkat. Kale alkoi 80-luvulla käydä kesälomillaan Suomessa ja kalareissuilla serkkupoikien kanssa Porvoon saaristossa, jonne hän toivoi saavansa viimeisen lepopaikkansa. Toivomus toteutui siten, että varsinainen perhehauta on Staten Islandin N.Y. Ocean View -hautasmaalla ja osa tuhkasta tuotiin tutun saariston helmaan Suomenlahdella.

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri menestyi teräksentekijänä ja mainosvalokuvaajana

Kuvassa Grand Old Timer Gunnar von Wendt, OH1OC, OH2OCD.

OT Gunnar puhui kotikielenään ruotsia, mutta yhteys sujui mallikkaasti myös suomeksi. Kerran hyvin omaksutut työskentelytavat ja -taidot olivat hyvänä esimerkkinä nuoremmalle amatööripolvelle. Kuva: OH2HK.

Grand Old Timer Gunnar von Wendt, OH1OC, OH2OCD (1914-2004) sai radiokipinän jo varhain 10-vuotiaana, kun isäpuoli antoi hänelle lahjaksi kirjan "Hur gör jag min egen radio? - Hur det fungerar?" Aluksi Gunnar rakenteli kidekoneita, mutta ennen pitkää alkoi valmistua myös putkivastaanottimia, joita hän sitten myi koulutovereilleen. Ilmari Jäämaan kirjan innoittamana Gunnar rakensi romuliikkeestä ostamansa Fordin induktorista ensimmäisen kipinälähettimen, jolla hän todisti itselleen ja kavereilleen radioaaltojen käyttökelpoisuuden. - Kipinälähettimet olivat vielä 1920-luvulla yleisessä tietoliikennekäytössä!

Kuuntelu radioamatöörialueilla johti Gunnarin päätelmään, että tämähän on hieno harrastus, johon on pyrittävä mukaan. Radiotekniikka alkoi olla jo tuttua, ja sähkötyskin tuli opituksi omin avuin ihan itsekseen. Radioamatööritutkinnon Gunnar kävi suorittamassa Kalle Sainiolle, OH2NM. Lupa ja ensimmäinen kutsumerkki OH1OD tuli parin kuukauden kuluttua. Ensimmäinen yhteys sähkötyksellä oli 3.7.1933 tunnetun lahtelaisen hamssin Hugo Malmin, OH3NA, kanssa.

Ammattiin opiskelu alkoi ennen sotia Tukholman teknillisessä korkeakoulussa ja metallurgiksi valmistuttuaan hän palasi kotiseudulleen Taalintehtaalle teräksen valmistukseen. Sodasta ja sen tuomista uhkista huolimatta teräksen tuotanto ei saanut keskeytyä, joten tehdas pyöri täysillä, ja ammattimiehet tekivät pitkää päivää. Jätettyään teräksen valmistuksen OT Gunnar muutti Helsinkiin ja perusti monivuotisen valokuvausharrastuksen pohjalta mainosvalokuvaamon, mistä hän siirtyi myös eläkkeelle.

OT Gunnar palasi bandeille v. -48, mutta työkiireiden takia 50-luku jäi vorkkimisessa väliin. OH1OC oli ahkerasti käytössä kesäpaikassa ja OH2UX kaupunki-QTH:ssa Helsingissä. Myöhemmin kutsumerkki vaihtui OH2OCD:ksi. Mieluisinta radioamatööriharrastuksessa Gunnarille oli laitteiden ja antennien rakentelu.

Old Timer Gunnar edusti työskentelyssään esimerkillisesti jo varhain 1930-luvulla opittuja ja yleisesti hyväksyttyjä liikennöintitaitoja ja -tapoja niin DX- kuin kotimaan työskentelyssäänkin. Näistä ansioista hänelle ehdotettiin ja myönnettiin Toivo Koposen palkinto v. 1996. Palkinnon perustelut puhuvat puolestaan: "Julkinen esiintyminen radioamatöörialueilla edellyttää vastuuta ja toisten huomioon ottamista kaikessa työskentelyssä. Parhaimmillaan se myös heijastaa sitä arvomaailmaa ja niitä arvostuksia, joita radioamatööri on elämässään ja harrasteessaan omaksunut." - OT Gunnar von Wendt, OH1OC, OH2OCD oli tästä oivallinen esimerkki.

Reino Janhunen, OH2HK


Radiotekniikan taitajan taipaleelta

Kuvassa Erkki

Erkki "Eki" Koivukangas, OH2OV radioamatööriasemallaan. Eki oli Järvenpään Radioamatöörit ry:n perustajajäseniä, ja tunnus OH2OV on silloin tällöin kerhon erityiskäytössä. Kuva: SRAL:n arkisto.

Erkki "Eki" Koivukankaan, OH2OV (1917-1984) korkeatasoisista radiotekniikan kirjoituksista saatiin nauttia RA-lehden alkuvuosista lähtien. Eki teki elämäntyönsä radio- ja tv-alan yrittäjänä ja ammattilaisena Järvenpäässä. Tämän lisäksi hän antoi paljon aikaa radioamatööriharrasteelle: erityisesti antennit ja lähettimet olivat hänen vahvaa aluettaan. Monet radioamatöörilaitteet, varsinkin vastaanottimet, saivat jatkoaikaa ja lisää herkkyyttä Ekin asiantuntevassa käsittelyssä.

Eki sai ensimmäisen ra-lupansa jo ennen sotia suorittaessaan varusmiespalvelusta Viipurin Viestirykmentissä 1938, jossa hän suoritti I lk sotilasradiosähköttäjätutkinnon. Kuten niin monen nuoren miehen kohdalla, sota katkaisi omat suunnitelmat vuosiksi eteenpäin. Erkki palveli jatkosodassa Reino Hallamaan johtamassa radiotiedustelussa, MOTOssa, moottoroidussa radiotiedusteluosastossa.

Suunta-antennit kiinnostivat: aivan ensimmäisiin kokeiltuihin ja esiteltyihin kuului "ZL Special Beam", joka on julkaistu RA:ssa 6/1951. RA:ssa 1/1953 Ekin esittelemä "The G4ZU Compressed Beam" oli oman aikansa suosikki pienen kokonsa ja hyvien tulostensa ansiosta. Antennin koko on 20 m:llä niinkin pieni kuin 2 x 3 m! Eki palaa kaksielementtiseen taittodipolibeamiin (W8MGP) RA:ssa 6/1954 laajassa ja yksityiskohtaisessa artikkelissa, jossa annetaan mitat kolmelle eri ratkaisulle. Lopuksi Eki kertoo antennin käyttökokemuksista ja vertailusta muihin antennityyppeihin. Kolmen alueen suosittu suunta-antenni G4ZU-minibeam on esittelyvuorossa RA:ssa 5/1956.

OH2OV:n suunnittelema ja rakentama SRAL:n lähetin on esitelty RA:sa 3/1957. Se edustaa oman aikansa suomalaista "home-made" -huippua, elettiinhän vielä tukevasti putkiradioiden aikaa, ja puolijohderatkaisut antoivat vielä odottaa itseään. Lähettimen perusvaatimuksia olivat mm. max 200 W inputteho; AM, NBFM ja CW; audioleikkuri; TVI- ja BCI-suotimet; kaikki bandit; pöytärakenne ja mahdollisimman yksinkertainen nappulatekniikka. Kaikki nämä täyttyivät ja vähän enemmänkin. - SRAL:n lähetin oli Ekin mestarityön näyte.

Tämäkin on klassikko: kolmen alueen cubical quad, jonka Eki esitteli RA:ssa 9/1958. Tämän jälkeen bambuvapojen menekki kasvoi Suomessa ja OH-asemien signaalitasot nousivat maailmalla. Antenni aiheutti niin paljon kyselyjä, että Eki painatti antennin mitat QSL-korttiinsa, josta halukkaat ne kopioivat. Tämän kirjoittaja oli yksi antennin rakentajista syksyllä -58 ja kyllä on todettava, että DX-maiden metsästys muuttui kertalaakista. Harvinaisuus tuli 50 watilla usein yhdellä kutsulla kasan päältä!

Reino Janhunen, OH2HK


Radioamatööri puolusti isänmaataan esimerkillisesti

Kuvassa OT Veikko Halme, OH2RD.

Veikko, OH2RD Kakkosten Kerhon kesäleiriasemalla Solvallan mäellä heinäkuussa -63 päivystämässä kahden metrin asemaa, jolta pidettiin ensimmäiset 144 MHz:n cw-yhteydet Suomesta UP- ja UQ-maahan. Kuva: OH2HK.

OT Veikko Halme, OH2RD (1923-2009) sai ensimmäisen radioamatöörilupansa 1952 asematunnuksella OH3RE, asuinpaikka oli silloin Kärjenniemi, Valkeakosken tuntumassa. Valkeakosken Radioamatöörit ry:n täyttäessä 53 vuotta kerho kutsui OT Veikon kunniajäsenekseen v. 2006. Perusteluissa painotetaan Veikon esimerkillistä ja aidon ham spiritin sävyttämää toimintaa radioamatööriyhteisössämme.

Helsinkiin muutettuaan Veikko osallistui aktiivisesti Kakkosten Kerho ry:n toimintaan. Monet muutkin kerhot, varsinkin kesäleirien aikaan, saivat Veikon mieluisaksi ja odotetuksi vieraakseen; hyvän tuulen ja hauskojen juttujen lisäksi Veikolla oli aina jokin hyödyllinen tuliainen kerholaisten käyttöön. Veikko oli luonnostaan radioamatöörien eri tilaisuuksien ilopilleri.

Veikko Halme suoritti kv. radiosähköttäjätutkinnon keväällä 1951, SR662, ja palveli sitten viiden vuoden ajan suomalaisilla rahtilaivoilla "kipinänä" maailman merillä seilaten. Teknillisen koulun sähkötekniikan opinnot suoritettuaan Veikko erikoistui röntgenlaitteiden asennus-, kunnossapito- ja huoltotehtäviin, ensin Röntgentekno Oy:ssä ja yhtiön fuusioitumisen jälkeen Orion-yhtymän Medion Oy:ssä. Työuraa kesti lähes 27 vuotta aina eläkkeelle siirtymiseen saakka.

Veikko kutsuttiin rintamapalvelukseen keväällä 1942. Hän sai radiomiehen peruskoulutuksen Viestikoulutuskeskuksessa Karkussa. Sota jatkui Veikon kohdalla Ruben Laguksen johtaman PsD:n JPr:n 1. viestikomppaniassa, jossa viestimiehet ylennettiin heinäkuussa -44 jääkäreiksi. Puolustusvoimain Ylipäällikkö myönsi jääkäri Veikko Halmeelle sotilaallisista ansioista 2. luokan Vapaudenmitalin 5.7.1944.

Perusteluissa paljastuu Veikko Halmeesta olennaisimpia piirteitä. "Taistelujen aikana toiminut JP3:n mukana radioryhmän johtajana rauhallisesti ja hyvin tuloksin. Oli aina valmis rakentamaan asemansa tarvittavalla hetkellä luoti- ja kranaattitulesta välittämättä." - Tämä mitali tiesi oikean paikkansa.

Reino Janhunen, OH2HK


Urheilijanuorukaiset kiinnostuivat radioharrastuksesta

Kuvassa Raimo Kalervo

Reipas urheilijanuorukainen ja nuoruudenystävä Raimo Lehto tuli lomallaan tapaamaan minua Jyväskylään kesällä 1950. Tässä olemme menossa kesämökillemme Oravisaareen Leppävedellä, Raimo airoissa ja minä kameran takana.

Raimo Kalervo "Raiski" Lehto (1933-1977) oli nuoruusvuosieni paras urheilu- ja radioharrastuskaveri Porvoossa vv. 1945-1950. Olimme molemmat Porvoon Weikkojen nuorjäseniä. Yhteiset harrastukset jäivät, kun muutin 1950 Jyväskylään.

Raimo asui Vesitorninkadulla vanhassa puutalossa ja minä puolestani Porvoon eteläosassa Pellingintien varressa omakotitalossa nimeltään Fagerin huvila, rakentajansa mukaan. Välimatkaa meillä oli n. 1,5 km, joka taittui jalan tai polkupyörällä.

Joskus kevättalvella 1947 teimme Raimon kotitalon vintiltä varsinaisen radiomiehen aarrelöydön. Muiden tavaroiden ja pölyn alta paljastui kolme vanhaa radiovastaanotinta jostain 1920-/30-luvulta. Tekniikasta päätellen suoria koneita, putkia 2-3-kpl. Nyt ryhdyimme radiomiesuramme ehkä tyhmänrohkeimpaan tekoon: kun emme saneet mielestämme riittävästi puhtia vanhoihin vehkeisiin, aloimme lisätä suoraan hehkutettujen putkien hehkujännitettä, kunnes tapahtui kirkas välähdys, ja niin sen putken historia oli siinä. Hehkulanka poikki ja sillä siisti. Tämä oli ensimmäinen tapaus opintiellä "polta ja paukuta" -sarjassa!

Myöhemmin keväällä 1947 ryhdyimme Raiskin kanssa kuuntelemaan kotimaan AM-liikennettä 40 metrin bandilla. Lehdoilla oli hyvälaatuinen Telefunken kotivastaanotin ja siinä kunnon ulkoantenni. Pian tulivat tutuiksi niin Seinä-Imppa, OH6NF, oppikoulun opettaja Seinäjoelta kuin paikallinen hamssi Tauno Lilja, OH2PB, entinen laivaradiosähköttäjä ja radioliike Tähden omistaja Jokikadulta sekä lukemattomat muut neljän kympin radiopersoonat. Ennen pitkää tunnistimme koko joukon OH-ukkeleita puheen, puheenparren tai lähetteen laadun perustella.

Polkumme erkaantuivat, kun muutin perheen ja opintojen perässä Jyväskylään 1950. Raimo meni koulutien päätyttyä laitosmiehen oppiin WSOY:lle. Kuinkas muutenkaan, sillä vanhemmat olivat jo Sörkän leivissä. Pidimme yhteyttä satunnaisesti. Raimo oli perustanut perheen, ja elämä oli jo vakiintunut, kunnes kesällä 1977 sain tiedon, että Raimo oli hukkunut kalastusmatkalla Porvoon saaristossa. Tieto nuoruudenystävän menetyksestä kosketti syvältä; yhteiset muistot nousivat pintaan.

Reino Janhunen, OH2HK


Leo Lappalainen, ex. OH3NJ/OH2NN, radiosuunnistus- ja QRP-mies

Kuvassa Leo Lappalainen, ex. OH3NJ.

Leo Lappalainen, ex. OH3NJ (oikealla) vastaanottaa Jäämaan palkinnon v. 1960 Liiton puheenjohtaja Voitto Karkilalta, ex. OH2ZH. Kuva: SRAL arkisto.

Leo Lappalainen oli monipuolinen radioharrastaja, joka osallistui merkittävästi sekä Riihimäen varuskunnan/viestin että radioamatöörien koulutus- ja tutkintotoimintaan. Hän oli syntynyt Ruokolahdella 24.3.1919 ja kuoli Helsingissä 7.1.1985. Leo oli harvasanainen, pitkänsolakka herrasmies, joka nähtiin usein kävelevän kasarmien välisiä tienpätkiä reippaasti askeltaen. Radioamatööritoiminnassa ex. OH3NJ:n merkittävä saavutus liittyy radiosuunnistuksen (ARDF) aloittamiseen. Leo oli alan pioneeri maassamme.

ARDF aloitettiin viestiväen voimalla. Ex. OH3NJ suunnitteli ja valmisti ensimmäiset "kettujahti" radiolaitteet, jotka toimivat paristoputkilla. Paikallinen viestivarikko oli asiassa apuna. Varikon päällikkönä oli Matti Päiviö, OH3NY ja Leo Lappalainen toimi hänen "oikeana kätenään" työnjohtajana. Laitteiden valmistamisen lisäksi Leo laati säännöt ja hoiti käytännön järjestelyt ensimmäisessä ARDF - tapahtumassa. Kokeilut ja kilpailut tapahtuivat ja järjestettiin pääasiassa varuskunnan henkilöstön toimesta. Mukana olleena voi sanoa, että kaikki sujui sotilaallisen tarkalla tavalla. Merkittävää oli sekin, että myös tiedotusvälineet oli tapahtumassa huomioitu.

Vastaanotin oli nykymitoissa reilun kokoinen laatikko, josta oli pidettävä kunnolla kiinni. Kotelon yläsivulla olivat sen säädöt ja pyöreäkulmaisen suunnikkaan muotoon rakennettu kehäantenni, ehkä n. 30 cm korkeana. Kun sellaisen vastaanottimen kanssa hääräsi risukoissa ja pusikoissa, se oli tehtävä varoen. Rakenne vaikutti kuitenkin tukevalta, ja antenni oli ilmeisen helppo tarvittaessa korjata.

Vastaanottimissa oli suurtaajuus vahvistimena ja ilmaisimena putki 1T4. Pientaajuus asteena toimi 3S4. Kehäantennin viritysalue oli 3500-3600 kHz, ja alumiinikehykseen rakennettu antenni oli irrotettava.

Lähetin oli vastaavan kokoinen laatikko, ja se oli tehty DLL21 putkella. Pystyantenni oli varustettu muutaman metrin pituisella heittopaino vertikaalilangalla. Lisäksi antenni tarvitsi vastapainolangan, joka oli tuttu jo sen aikaisista kenttäradioista. Lähetin ei toiminut ilman operaattoria, mutta CW:n osaavia ja luvan omaavia operaattoreita löytyi riittävästi. Sekä vastaanottimia että lähettimiä oli valmistettu jotakin viiden-kuuden kappaleen luokkaa kumpaakin. Näissä ARDF-kokeiluissa ja ensimmäisen kilpailutapahtuman järjestelyissä meitä varuskunnan radioamatöörejä oli mukana hyvänlainen joukko.

On vaikea tarkalleen sanoa, missä yhteydessä tapasin kolmosten Niilo Jussin ensi kertaa. Todennäköisesti se tapahtui seuraavan asian yhteydessä. Me muutamat varusmies radioamatöörit olimme rakentaneet Riihimäen AUK:n asevarastoon radioaseman. Niin kevyemmät kuin järeämmätkin aseet työnnettiin hieman sivuun. Kaikki tapahtui tietysti koulun johdon suosiollisella luvalla. Jouduin aseman päälliköksi asian puuhamiehenä ja ehkä myös ensimmäisen "natsani" perusteella.

Tiukka tilanne - tosin ainoa laatuaan - syntyi, kun päivystävä upseeri ilmaantui asemallemme ja "huusi kuin laiva". Huuto loppui myöhemmin yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Radioamatööritoiminta oli silloin todella korkeassa kurssissa Riihimäen varuskunnassa ja erityisesti AUK:ssa!

Yhteyksiä pidimme tasapuolisen järjestelyn perusteella, paitsi silloin, kun esim. Matti Haapalinna, ex. OH3PX, eräs asemaluvan antajista ilmestyi paikalle. Ilta-aikaan se ei ollut ollenkaan harvinaista, ja silloin etusija muuttui. Me alempiarvoiset saimme hupimme siitä, että seurasimme korva tarkkana, miten Matti DXien kanssa pärjäsi.

Lähetin oli ainoastaan CW-kelpoinen, ja sen huhuttiin olevan Veikon, OH2YV:n (OH3MAF) peruja. Kun kirjoittaja tarkisti asian, kävi selville, että lähetin todellakin oli Veikon valmistama. Rakenne oli hieman poikkeuksellinen - irrotettavat kelat jne. Voin siten 55 vuoden jälkeen kiittää Veikkoa siitä, että sain workkia hänen tekemällään lähettimellään tarvittavat qsot. Vastaanottimena palveli viestivarikolta saatu VRLK, ja antenni oli muistaakseni LW. Oliko meillä käytössä katolla jokin GP -keppi, siitä en ole varma. Joka tapauksessa "kuso kulki", ja yhteysmäärät lisääntyivät mukavasti.

Tultiin tilanteeseen, jossa odotin tapaavani mahdollisimman pikaisesti Niilo Jussin. Eikä aikaakaan, kun eräänä päivänä näin hänet tiellä. Kipaisin parasta vauhtia hänen luokseen lokikirja kainalossa. Niilo Jussi tarkasti sen keskellä tietä ja kirjoitti käsivaralta hyväksymisen lokikirjan sivulle. Hän ymmärsi hetken kiireellisyyden pieni hymynhäive kasvoillaan. Päivä oli 11.7.1960, ja silloin tuli meikäläiselle täydet yleisluokan oikeudet. Eipä ihme, että Leo ja tapaus ovat jääneet tarkoin mieleen!

Siihen aikaan oli vain yksi radioamatööriluokka, jonka oikeudet laajenivat 300 CW-yhteyden jälkeen puheelle. CW oli silloin harrasteen A ja O. Ei tosin tullut pidetyksi ensimmäistäkään OH-fonekusoa Riihimäeltä, kun ei ollut sellaisia laitteita. Se ei kuitenkaan murhetta tuottanut. Harjaannuimme hyviksi tärkeissä CW- ja radioliikenne taidoissa.

Kolmosten Niilo Jussi tuli myöhemmin allekirjoittaneen päiväjärjestykseen tiukalla tavalla. Kun jo alokasaikana suoritin radioviestittäjän 2. luokan ja pian sen jälkeen 1. luokan, minut vapautettiin koulutuksesta ja siirrettiin o.t.o. koulutus- ja tutkintotehtäviin. Näissä yhteyksissä tulimme paremmin tutuiksi. Jatkossa eivät radiot kuitenkaan olleet kiinnostuksen yhteinen nimittäjä, vaan täysin muu harraste.

Meillä oli monia tiukkoja shakkimatseja ex. OH3NJ:n keittiön pöydän ääressä. Näin vuosikymmenien jälkeen en tosin pysty sanomaan, kumpi meistä peleissä enemmän voitolle jäi?! Niin innokas pelimies Leo oli, että shakki vei aina voiton DX-jahdista. Bandeilla ex. OH3NJ työskenteli pääasiassa QRP(p)-laitteilla. Qsot onnistuivat Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Kuulin Lappalaisen siirtyneen myöhemmin Helsinkiin, jossa hän työskenteli kutsulla ex. OH2NN modifioidulla Heathkit HW-7 CW - transceiverillä (1-2 Wout), josta muistelen Leon tehneen lehtiartikkelinkin.

Leo Lappalainen kuului aikanaan Riihimäen varuskunnan radiotoiminnan kantaviin voimiin. Seuraava lainaus historiikista "Lahtelaista radioamatööritoimintaa mastojen tuntumassa 1930-2005" todistaa Leo Lappalaisen kyvyt kouluttajana ja radioamatööritoiminnan innoittajana erinomaisella tavalla.

Muisteloita 50-luvulta. Olle Ekberg OH3RD: "Radiokorjaamon oppipoika" joutui sitten Miesten Kouluun, Viestirykmenttiin, kuinkas muuten? Kouluttajamme, ylikersantti Leo Lappalainen OH3NJ, kertoili radioamatööritoiminnasta koulutuksen lomassa. Mieleeni on jäänyt eräs aamu, jolloin Leo saapui luokkaan tyytyväisenä hymyillen ja tokaisi: "Kaksi uutta maata tänään ennen töihin lähtöä!"
Myöhemmin, kun olimme jotain oppineet, pääsimme katsomaan Leon asemaakin ja taivastelemaan huulet pyöreänä laitteita. Hän oli kide-spesialisti. Ainoastaan Leolla olen nähnyt säädettäviä kiteitä! Pyöreän kotelon kanteen oli sorvattu erittäin hieno kierre. Kantta kiertämällä kiteeseen kohdistuvaa puristusta voitiin säätää, jolloin kiteen taajuus muuttui. Kuinka monta kiloHertziä taajuus säätyi, on vuosien saatossa unohtunut. Sen muistan, että kide lakkasi värähtelemästä jos yritti säätää liikaa.
Leo näytti meille miten pelkällä kideoskillaattorilla workitaan Amerikan keskilänteen! Hänen vastaanottimensa oli BC-Fenno. Tosin levitetyillä lyhytaaltoalueilla, ja luonnollisesti omatekoisella beat-oskillaattorilla varustettu, mutta silti!
(1950 keväällä oli mahtava auringonpilkkumaksimi ja antenni oli puitten väliin pigoitetuista langoista rakennettu Yagi).
Olimme myytyjä miehiä. Harjoittelimme SRH-bandilla, ja ainakin kymmenen ukkoa suoritti radioamatööritutkinnon!

Joskus käy niin, että todelliset tekijämiehet unohtuvat historian hämärään. Omalta kohdaltani voin sanoa, että Leo Lappalainen, ex. OH3NJ jäi vahvasti mieleen vaatimattomuutensa ja tosi radiomiehen tekemisten kautta. Ansioistaan hänelle myönnettiin Jäämaan palkinto v. 1960. Se palkinto meni varmasti oikeaan osoitteeseen.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Radiotoiminnan monipuolinen uranuurtaja
Erkki Heino, NVB, OH2NA, OH2NB

Kuvassa Erkki Heino.

Erkki Heino. Kuva: SRAL:n arkisto

Erkki Heino (1904-1964) kuuluu merkittäviin radioalan uranuurtajiin maassamme. Varsinkin jos huomioidaan radioalan kokeilut ja saavutukset ennen vuotta 1920. Silloin saamme kokoon nimet: Tigerstedt, Lindell, Jäämaa, Heino, Sainio, Lind-Lautkari ja Hauvonen. Kun otetaan huomioon, että Heino oli radioharrasteen aloittaessaan vielä koulupoika, hänen intonsa, kyvykkyytensä ja tarmokkuutensa on täytynyt jo nuorena olla poikkeuksellista. Se johti myös merkittäviin saavutuksiin ja elämänuraan radioalalla.

Luontainen johtaja jo nuoresta pitäen. Heino oli jo nuorena johtajatyyppi, joka innosti ja sai mukaansa mm. muita Suomalaisen normaalilyseon oppilaita. Heistä mainitaan Kalle Sainio, Erkki Kairenius ja Erkki Liuksiala. Sainio ja Kairenius muodostivat Heinon ohella Nuoren Voiman teknillisten harrastusten kantajoukon. Tämän ryhmän harrastekohteeksi tuli radio. Nuoren Voiman liitossa (NVL) toimi piankin radioamatöörien yhdistys, jonka aktiivinen toiminta puolestaan teki myöhemmin mahdolliseksi valtiovallan myöntämät luvat ja radioiden käyttöoikeudet.

Erityisen merkittävää oli NVL:n piirissä tapahtunut ohjaus ja tiedottaminen, jossa Heino osoitti myös luontaista pätevyyttä ja kykyä. Kalle Sainio oli seuraamassa erästä Heinon kokeilua ja mainitsee: "Se oli minun radiotartuntani syy". Heino ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, vaan oli armoitettu harrastetovereiden innostaja ja opastaja.

Myös Heinon radioliikenteelliset taidot olivat hänen nuoresta iästään huolimatta merkittävät. Hän toimi Helsingin Sanomien avustajana jo koulupoikana. Heino otti mm. uutisia vastaan morsella. Kerrotaan, että hän uutteran asemien kuuntelun ja morseharjoittelun seurauksena oli saavuttanut sähkötyksessä "ilmiömäisen taidon". Kesälomilla Heino pestautui laivoihin sähköttäjäksi, ja hän suoritti myös kansainvälisen radiosähköttäjän tutkinnon v. 1928.

Tekniikka vei kuitenkin radioliikenteestä voiton - todennäköisesti käytännöllisistä syistä. Heinosta tuli diplomi-insinööri ja radioalan tekninen ammattilainen. Hän toimi mm. Helsingin radioaseman päällikkönä Santahaminassa v. 1930-1937. Tehtävässään hän suunnitteli ja oli rakentamassa Santahaminaan useita lähetys- ja vastaanottolaitteita. Posti- ja lennätinhallituksen radiokonttorin yli-insinöörin virkaan Heino nimitettiin v. 1938 ja siitä alkoi hänen uransa radiohallintotehtävissä.

Sodanjälkeinen aika asetti monia haasteita radiohallinnolle. Oli hankittava tietoa, kehitettävä uutta ja yritettävä säilyttää pienen, sodassa hävinneen valtion edut kansainvälisesti. Yli-ins. Heino teki lukuisia matkoja ja edusti tiiviisti radiohallintoamme ulkomailla. Arkistoista löytyi mm. tietoja teollisuusmatkoista Lontooseen, Konstanzaan ja Cambridgeen, sekä matkoista Ruotsiin v. 1945, Tukholmaan ja Osloon v. 1947. Kansainvälisen neuvoa-antavan radiokomitean (CCIR) työhön Heino osallistui vuosina 1954-57.

Atlantic Cityn radiokonferenssi v. 1946-47 oli tärkeä sodan jälkeinen radiojärjestelmien ja taajuuksien uusjako, johon Heino osallistui. Se järjesteli ja kehitti merkittävästi eräitä radiojärjestelmiä, kuten mm. radionavigointi- ja ilmailuradiojärjestelmiä. Radioamatöörit menettivät taajuusalueistaan osia, kuten 14.400>14.350Mc/s ja 30.000>29.700Mc/s, mutta päätettiin myös uudesta taajuusalueesta 21.000-21.450Mc/s. Saatiin myös taajuusalue 50-54Mc/s, mutta vain vyöhykkeille 2-3. Radioamatöörien taajuusalueet välillä 30-10500Mc/s päätettiin sijoittaa uudelleen (relocate).

Kun esimerkiksi USA:ssa oli v. 1946 "vain" n. 60000 radioamatööriä, ei hallinnollista vastavoimaa konferenssissa löytynyt tarpeeksi, vaikka radioamatöörit olivat monessa maassa - Suomessakin - olleet tärkeissä tehtävissä sodan aikana. Siitä mainittakoon jo lokakuussa v. 1939 SRAL:n aloitteesta perustettu puolustusvoimien apuradioverkko, jossa myös Erkki Heino, OH2NB oli mukana. Sodan jälkeisissä vaikeissa olosuhteissa radioamatööritoiminta voitiin Suomessa aloittaa uudelleen 1. huhtikuuta 1947, mutta näyttää siltä, ettei Heino ottanut enää aktiivisesti osaa tähän harrasteeseen.

Erkki Heinosta on lisäksi mainittava hänen museoharrastuksensa, jota on pidettävä kaukonäköisenä toimena. Hän suoritti henkilökohtaisesti radioesineistön keräystä. Hän piti myös leikekirjaa merkittävistä tapahtumista. Tätä leikekirjaa ei SRAL:n arkistosta löytynyt, ja valitettavasti hänen henkilökohtaisia muistelmiaan tai dokumentteja varhaisemmista radiokokeiluista on säilynyt varsin vähän.

Jotakin kuitenkin löytyi - vajaa sivu Reino Janhusen toimittamassa juhlajulkaisussa "...alussa oli kipinä" otsikolla "Alkuaikojen harrastelijapiiri oli pieni", johon seuraavat tiedot perustuvat.

Lindell oli aloittanut radiokokeilunsa jo 1915-16. Mikä huomattavaa, hänelle tuli QST-lehti. Sieltä hän sai uusia ideoita ja teknistä tietoa, jota jaettiin muillekin. Heinon kuvauksen mukaan Lindell oli hänen ja monen muunkin oppi-isä ja innostaja. Heino kertoo:

"Tapasin Lindellin oltuani ensin kirjeenvaihdossa Porvoossa asuvan Ilmari Jäämaan kanssa. Muistan Lindellin ensimmäisen käynnin luonani. Hänellä oli mukanaan pieni, noin 25x25x15 cm kokoinen matkalaukku, ja tässä laukussa oli pieni putkivastaanotin. Tämä tapahtui vuonna 1919!"

Vastaanottimessa oli yksi radioputki ja säädettävä kelasarja. Kuunneltava alue ulottui 600 metristä aina 25-30 km aalloille asti. Vastaanottimessa oli kiinteät kondensaattorit ja säätö tapahtui keloja säätämällä. Virtalähteenä toimivat taskulampun paristot. "Kun kytkimme sen antenniin, kuulimme aivan tavattomasti Euroopan asemia pitkillä aalloilla."

Heinolla oli pian tällainen vastaanotin ja niin oli eräillä muillakin. Kun Heino oli niihin aikoihin Helsingin Sanomien palveluksessa, hän pystyi vastaanottimellaan kuulemaan uutisia ja kirjoittamaan niitä ylös lehteä varten.

Lindell oli aavistanut aivan oikein, että lyhyillä aalloilla päästään hyviin tuloksiin. Vuonna 1924 Heino kuuli ensimmäisenä eurooppalaisia asemia lyhyillä aalloilla. Hän teki Kaireniuksen ja Sainion kanssa "vaikuttavan havainnon", että yhteyksiä voidaan pitää maan rajojen ulkopuolelle! Siis lyhyillä aalloilla!

Heinon lyhytmuotoiset muistelmat keskittyvät siis enemmänkin Lindellin saavutuksiin kuin hänen omiinsa. Heino mm. mainitsee Lindellin olleen kiinnostunut siitä, miten pienellä teholla yhteys on mahdollinen. Toisin sanoen muiden saavutustensa lisäksi Leo Lindell on ollut maamme ensimmäinen "QRP-mies". Toiset olivat Heinon todistuksen mukaan kiinnostuneita saamaan antenniin niin paljon tehoa kuin mahdollista!

Kuten useat tuon ajan radioharrastajat oli Heinokin monialainen harrastaja toimien tuona aikana toimintansa aloittaneissa yhdistyksissä. Tarpeellista teknistä tietoutta oli mahdollista levittää ja saada niiden kautta. NVL:n radioyhdistys perustettiin 14.4.1921 Porvoossa. Heino toimi sen hallinnossa v. 1921-1923. SRAL:n hallituksen jäsen hän oli v. 1929-1930. SRAL:n kunniajäseneksi Erkki Heino kutsuttiin v. 1948.

Jälkikäteen arvioiden Heino kuuluu niihin radiomiehiin ja uranuurtajiin, jotka ovat merkittävistä radioamatööritoimintaa edistävistä ansioistaan huolimatta jääneet ilman Jäämaan palkintoa.

Radiosähköttäjien puolesta. Erkki Heino ei unohtanut todennäköistä mieliammattiaan myöhemminkään. Hän toimi mm. posti- ja lennätinhallituksen (PLH) järjestämien radiosähköttäjäkurssien johtajana. Radiosähköttäjien koulutus oli monia vuosia hoidettu tilapäisjärjestelyin PLH:n radio-osaston toimesta. Suomen Radiosähköttäjäliitto ry esitti PLH:lle kesäkuussa 1962 toimikunnan asettamista käsittelemään radiosähköttäjien koulutusta ja saattamaan se vakinaiselle pohjalle. Ilman Heinon panosta asia olisi tuskin edennyt.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö asetti lokakuussa 1963 tehtävään toimikunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli johtaja Erkki Heino. Mietintö valmistui helmikuussa 1965. Vaikka Heino ei enää ollut näkemässä lopputulosta - tai oikeastaan välitulosta, hänen toimintaansa on pidettävä merkittävänä uusimuotoisen radiosähköttäjäkoulutuksen suunnittelussa ja kehittämisessä. Lopputuloksen ratkaisi myöhemmin sama ominaispiirre, joka oli tyypillistä Heinolle - sitkeys.

Radiosähköttäjäkoulutus oli mietinnön mukaan tarkoitus siirtää hallinnollisesti PLH:lta Ammattikasvatushallitukselle, mikä myöhemmin toteutui. Aiottua Valtion radiosähköttäjäopistoa ei kuitenkaan saatu aikaan. Vuosien ponnistelujen tuloksena Opetusministeriö asetti toimikunnan kiireellisellä toimeksiannolla huhtikuussa v. 1971, joka sai aikaan mietinnön v. 1972.

Suomenkielinen radiosähköttäjäkoulutus aloitettiin mietinnön mukaisesti samana vuonna Raumalla ja ruotsinkielinen koulutus Maarianhaminassa. Ammattiradisteista alettiin kouluttaa myös teknisesti päteviä ammattimiehiä ja sitä tavoitetta varten järjestettiin ammatissa oleville radiosähköttäjille ensi kertaa täydennyskursseja Raumalla ja Järvenpäässä. Ammattiradisteista monet siirtyivät myöhemmin teknisille aloille, kuten esim. kasvavan radiopuhelinalan tehtäviin.

Heinon oppilaaksi - sattuma korjaa satoa. Kun nuori, aloitteleva radioharrastaja tapaa vanhemman "tekijämiehen", syy voi liittyä esimerkiksi koulutukseen. Heinoon tutustuminen ja allekirjoittaneen kokemukset hänestä olivat suurta sattumaa.

Siirtyminen radioalalle ei Lyseon päättämisen jälkeen näyttänyt helpolta. Halu päästä nopeasti radioalalle ja työelämään johti ratkaisuun, jossa akateemiset mahdollisuudet ohitettiin ja ammattisähköttäjän ura houkutteli enemmän. Tekniset taidot lisääntyivät, kun hakeuduin radio- ja TV-huoltotehtäviin sähköttäjäkurssin alkamista odottaessa. Ajallisesti lyhyt, vuoden mittainen kansainvälinen radistikoulutus tuntui armeijassa saadun radiokoulutuksen jälkeen hyvältä jatkolta. Kansainväliset radiosähköttäjät koulutettiin niihin aikoihin, 1950-60 lukujen taitteessa Helsingin Lauttasaaressa PLH:n radiolaboratorioon liittyvissä tiloissa.

Erkki Heinon pitkänhuiskea olemus tuli piankin tutuksi muutaman PLH:n radio-osaston insinöörin lisäksi. Kun meripalvelun jälkeen siirryin PLH:n ulkomaanosaston hallintotehtäviin, jouduin useinkin tekemisiin radio-osaston kanssa. Heino ei ollut enää siinä vaiheessa osaston johtajana.

Heinolla oli radiotoiminnassa pitkäaikainen ja monipuolinen kokemus, jonka laadusta meillä oppilailla ei tosin ollut tarkempaa käsitystä. Hän oli itsekin kansainvälinen radiosähköttäjä, jopa 1. luokassa. Laajaan kokemukseen liittyi todellinen radiomiehen persoona ja into. Tuskinpa osaston johtajan olisi tarvinnut vaivautua opetustehtäviin. Muistiin on jäänyt elävästi tuokiokuvia Heinon tunneilta, kun hän opetti etupäässä virtalähdeasioita.

Esitystapa oli nopeatempoista joskin kaikin puolin selkeää äänen käyttöä myöten. Hän kirjoitti paljon liitutaululle. Toinen käsi kirjoitti, kun toinen käsi pyyhki tekstiä pois. Opetustapa hioutui ajan mukana, ja me oppilaat opimme kirjoittamaan nopeammin. Tässä oli kyse puhtaasti luentotyyppisestä opetuksesta, jollaista radiotekniikan teorian opetus oli tietääkseni koko sen PLH/PTH toiminnan ajan.

Heino, kuten varmaan muutkin opettajat, oli selvillä oppilaiden taustoista. Monella meistä oppilaista oli radioamatöörin pätevyys tai muuta radioalan kokemusta. Hän olisi voinut kertoa enemmän omista harrastekokemuksistaan, mutta sen aikaiset radiomiehet eivät yleensä menneitä ja omia tekemisiään muistelleet.

Harvoista hänen kertomistaan nuoruuden kokemuksista mieleen ovat jääneet jutut kidemateriaalin hakemisesta geologiselta laitokselta ja akun rakentamisesta. Radiotoiminnan alkuaikoina radion osatkin oli tehtävä pääasiassa itse. Suurena plussana tulee mieleen, että opetuksen lomassa saimme monia hyviä vinkkejä käytännön asioista. Juuri tuo kokemukseen perustuva käytännön asioihin tukeutuminen oli Heinon vahvuus.

Allekirjoittanut joutui - ilmeisesti sekin oli sattumaa - lähempään tuttavuuteen Heinon kanssa, koska hän kääntyi puoleeni eräissä asioissa. Oppiaiheeseen liittyvän keskustelun jälkeen hän työpaikalleen lähtiessään kysyi kerran, olisiko minulla asiaa kaupungille? Olihan minulla. Laitoksen keltainen Volvo kuljettajineen odotti pihalla. Heino asettui nahkalaukku sylissä etupenkille ja minä vääntäydyin takapenkille. Sitten juteltiin radioista oikein tosissaan, ja hän halusi kuulla muun muassa radioamatöörimaailman tapahtumista. Tämän jälkeen kuljin Heinon mukana autokyydissä aina kun oli mahdollista, oli kaupungille "asioita" tai ei.

Kun radiosähköttäjistä oli pulaa, Heino päästi meistä muutamia työelämään muita aikaisemmin. Heino oli järjestänyt lähtiäistilaisuuden radio-osaston neuvotteluhuoneeseen. Hän piti meille pitkän, kerrassaan vaikuttavan lähtiäispuheen. Tuntui siltä, että puheen aikana menneiden aikojen muistot tulvivat liikuttuneen puhujan mieleen. Sen jälkeen en Heinoa enää tavannut. Tapaamisemme oli viimeinen.

Erkki Heinoon kohdistui henkilönä puoleltamme arvonantoa, joka ei johtunut pelkästään hänen korkeasta virka-asemastaan. Hänessä oli nykyilmauksen mukaan poikkeuksellista henkilökohtaista karismaa. Opettajan tehtävän tärkeyttä ei pysty vertaamaan osaston johtamiseen, mutta eikö se voi olla hyvinkin merkittävä koko elinaikaisen menestyksen ja ihmisen tulevan kohtalon kannalta?

Heino on eräs radiohistoriamme legenda. Hänen kokemuksensa ääni ja paljon nähneen radiomiehen tarttuva into on uskoakseni saatellut kaikkia meitä hänen oppilaitaan vuosien varrella. Meihin istutettiin todellisen radiomiehen "spirit", henki. "Kerran radiomies - aina radiomies."

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


VHF-pioneeri jo 1930-luvulla Kuopiossa

Kuvassa Leo Antman, OH7ND, OH2NY.

Leo Antman, OH7ND Kuopiossa 1934 kokeilemassa yhteyksiä 56 MHz:llä Kallaveden jäälle Eino Toivasen, OH7NF kanssa. Kuva: Heikki Antmanin kokoelmasta.

Leo Antman, OH7ND, OH2NY (1905-1966) kuului jo varhain siihen harvalukuiseen OH-asemien joukkoon, joka uskoi VHF/UHF-alueiden käyttökelpoisuuteen radioamatööriliikenteessä. Tämän Leo oli oivaltanut jo 1920-luvun lopulla siirtyessään HF-alueen yläpäähän 28 MHz:lle ja tehden siellä lupaavia tuloksia auringonpilkkumaksimin aikana 1927-29.

Varhaisimmat viiden metrin, 56 MHz, kokeet tehtiin helmikuussa 1934 Kallaveden jäällä Kuopiossa. Leon kokeilukaverina oli Eino Toivanen, OH7NF (1901-1969). Heillä oli rigeinä kannettavat transceiverit, joissa oli tehoa alle watti ja antennina dipoli. Parhaimmillaan he saavuttivat 16 km yhteysetäisyyden ja hinaajasta rantaan jopa 21 km etäisyyden.

Muutettuaan etelään Leo, nyt OH2NY, jatkoi VHF-kokeiluja 144 MHz:llä kideohjatulla lähettimellä, ja tuloksia alkoi syntyä. Ensimmäinen kahden metrin yhteys Suomessa pidettiin 21.3.1949 välillä Leo Antman, OH2NY - OH2OK, Otto Pätäri. Neitseellinen kahden metrin bandi oli näin avattu radioamatööriliikenteelle.

OH2NY oli jatkanut VHF-kokeiluja myös kuudella metrillä eli 50 MHz:llä vuoden 1948 pilkkumaksimin aikana hyvin tuloksin. 4.6.1948 klo 19,22 syntyi ensimmäinen yhteys rajojemme ulkopuolelle Englantiin G5DB:n kanssa. OH2NY:llä oli tehoa 100 wattia ja puoliaaltodipoli. Näin kuusi metriä oli avattu DX-liikenteelle. Kesä -48 oli antoisa muillekin kokeilijoille, joita olivat mm. Paavo Kantanen, OH2PK (sk), Toivo Leiviskä, OH2NV (sk) ja Otto Pätäri, OH2OK (sk).

Leo Antman, OH2NY jatkoi kokeiluja VHF/UHF-alueilla Toivo Leiviskän, OH2NV kanssa. Heillä molemmilla oli toimivat laitteet ja yhteys 432 MHz:llä. Pyrkimys oli vielä ylemmäs eli 1296 MHz:lle, mutta sen bandin yhteydet jäivät toteutumatta. - VHF/UHF-pioneerin aika tuli mittansa päähän.

Leo Antman liittyi SRAL:n jäseneksi 1924. Leo Lindellin palkinnon n:o 1 hän sai 1936 ansioistaan VHF/UHF-tekniikan edistäjänä ja suunnan näyttäjänä. Leo Antman oli koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän työskenteli ennen sotia koulutustaan vastaavissa tehtävissä maanmittauslaitoksessa, sotien jälkeen Leo toimi Pohjolassa palotarkastajana, viimeksi Leo oli Valtion palokoulun johtajana Otaniemessä 1962-1966.

Leo Antman, OH7ND oli talvisodan kynnyksellä perustetun apuradioverkon jäsen. Hän oli suorittanut I lk sotilasradiosähköttäjätutkinnon maaliskuussa 1939. Talvisodassa Leo oli rintamapalveluksessa Laatokan koillispuolella viestijoukkueen johtajana ja jatkosodan aikana komennettuna Päämajaan. Tuntolevyn numero oli 000039.

Reino Janhunen, OH2HK
Heikki Antman, OH2BGC


Miniatyyrisoinnin mestari
Per Aure, OH2FF

Kuvassa Per Auren, OH2FF, QSL-kortti.

Per Auren, OH2FF QSL. Huomaa rigi ja antennin tukisauvat selkänojan takana.

Per Ossian Aure, OH2FF (8.3.1941-25.3.2016) tunnettiin idearikkaana puurtajana, jonka saavutuksista ovat kertoneet pääasiassa muut harraste- ja työtoverit. Ideointi ja uusien ratkaisujen tekeminen olivat hänelle ominaista.

Tapasimme ensi kertaa RUK-kurssin puitteissa, ja yhteinen "sävel" löytyi tuota pikaa. Perustimme HF-radioaseman esikuntakomppanian yläkertaan. Kun allekirjoittaneella on entuudestaan suhteita Haminan suuntaan, se edesauttoi aseman järjestelyissä. Per oli puolestaan ehtinyt opiskella radiotieteitä minua enemmän, mikä puolestaan auttoi aseman rakentelussa. Hän oli suorittanut radioamatööritutkinnon v. 1957 eli samana vuonna, jolloin itse reputin sähkötyskokeessa. Muistan nytkin elävästi, miten aseman rakennusvaiheessa Per puuhakkaana iski nauloilla omatekoisen antenninvirityslaitteemme ullakkohuoneen puuseinään kiinni.

SSB teki tuolloin tuloaan radioamatööritekniikassa. Meillä ei v. 1960 ollut mahdollisuutta - eikä edes aikaa sellaisen tekniikan rakentamiseen, mutta päätimme kokeilla DSB:llä. Teimme sen KISS tekniikalla (päätteessä 2 x 807), ja se toimi. Erään vieraan valtion viestiministeriö lähetti raportin asemamme aiheuttamasta häiriöstä, mutta meidän ei todettu toimineen mitenkään kelvottomalla tavalla. Totta kai me testasimme asemamme toimintaa mm. vasta-asemien kanssa. Kun toinen meistä aseman osakkaista saapui lomilta (sikäli kun niitä sai), lähetin oli poikkeuksetta rakennettu uuteen uskoon. Ja sitten taas innokkaasti testattiin...

Per olisi halunnut opiskella lääkäriksi, mutta nukkui "pommiin" pääsykoe aamuna. Joten hänen oli opiskeltava elektroniikan ja instrumentoinnin insinööriksi valmistuen v. 1965. Hän tutustui AGA:n sotilasradioiden valmistukseen v. 1969 Lidingössä ja suoritti lisäopintoja Italiassa vuosina 1973-1976. Lisäksi hän osallistui lukuisiin alansa tapahtumiin ja konferensseihin pääasiassa Euroopassa vuosina 1965-1987. Kotimaisten kielten lisäksi Englannin, Saksan, Italian ja Espanjan kielet kuuluivat Perin kielivarastoon. Hänen työpaikkojaan olivat AGA ja Sonab; Telesten lisäksi hän toimi mm. Ericsson Radion ja LME:n laboratoriopäällikkönä.

Kun Per suuntautui teollisuuden palvelukseen, allekirjoittanut siirtyi merenkulun kautta telehallintoon. Rekrytoin myöhemmin erään PLH:n radiolaboratorion insinöörin opetustehtäviin. Hän kertoi: "Siellä se Aure istui laboratoriossamme päivät pitkät ja keksi lopulta, miten sai NMT-puhelimen hyväksytyksi." Suomalaisella radiopuhelinteollisuudella oli kivinen tie kuljettavana, ennen kuin ensimmäiset puhelimet saatiin tyyppihyväksytyiksi. Sen ensimmäisen hyväksynnän sai Perin (ja tiimin) suunnittelema NMT-puhelin.

Per oli tuolloin AGA:n palveluksessa. Firmassa toimi myös AGA:n radioamatöörit ry, OH2AJ. Vuonna 1965 se järjesti väri TV-kokeen yhdessä Kakkosten kerho ry, OH2AA ja Philipsin Radioamatöörit ry, OH2AK kanssa. Koe suoritettiin NTSC-järjestelmällä ja 432 MHz:n taajuusalueella. Silloin oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun TES-TV aloitti musta-valkoiset lähetykset Suomessa. PLH:n radio-osasto pelkäsi - tosin aivan aiheettomasti - amerikkalaisen järjestelmän aiheuttavan "poliittisia ongelmia".

Radioamatöörit suorittivat onnistuneesti ensimmäisen väri tv lähetyksen Suomessa. Se lienee ollut OH-radioamatöörien jopa ulkomaita myöten laajinta julkisuutta saanut tempaus, ja OH2FF oli siinä merkittävällä panoksella mukana. Tapaus on kerrottu lähemmin SRAL:n "alussa oli kipinä" juhlajulkaisussa. Kun kävin niihin aikoihin tapaamassa Periä, hänen työhuoneessaan oli muistaakseni useampi väritelkkari. Niin kiivasta oli mittausten ja työn touhu, ettei isäntä oikein ehtinyt keskustelemaan kanssani...

Perin kiinnostus QRP-laitteisiin ja sovellutuksiin johti hänelle tyypillisiin erikoisiin ratkaisuihin. Polkupyöräasema antenneineen johdatteli kutsuun "...kakkosten Fillari Fillari". Kaikenlaista kokeiltiin. Rigipuolella Per ideoi 80 m:n DSB-transceiverin - siinä se vanha tuplanauhan idea jälleen pulpahti esiin. Pieni on kaunista, ja Per sovitti koko komeuden palttoon taskuun menevään koteloon, joka hämmästytti aikanaan monia.

Rigiä alettiin nimittää prälläksi, ja proto oli minulla kokeiltavana Lapin perukoilla. Joulukuun pimeillä qsot onnistuivat kolmosiin, mutta QRPp-teho ei sillä kertaa riittänyt etelärannikollemme asti, vaikka asemia oli kuultavissa. Prällässä kulminoituivat Perin ideat miniatyyrisoinnista, ja siinä oli myös sovellettu fettiteknologiaa. Prällä voitti SRAL:n rakentelukilpailun. Sen dokumentointi oli tarkkuudessa ja laajuudessa omaa luokkaansa. Vain oleellisin osa siitä voitiin julkaista Radioamatööri-lehdessä.

Per Aure, ex. OH2FF kohosi ammatissaan merkittävään asemaan ja saavutuksiin. On perusteltua sanoa, että hän edusti aidosti ja pyyteettömästi radioamatööritoiminnan parhaita puolia ja erityisesti sen teknistä puolta. Vieläpä kehityksen kärjessä, koska miniatyyrisoinnista tuli alan teollisuuden ja meidän harrastajienkin laitteiden oleellinen rakennetekijä. Hänessä yhdistyivät erikoisella tavalla empaattisuus ja terävä tekninen äly. Vaatimaton taitaja jäi ilman Lindellin palkintoa, mutta se tuskin häntä suretti. Per toteutti ideansa ja haaveensa - hän ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Ehkä ei sittenkään ollut huono asia joutua tekniikan tekijäksi ja taitajaksi.

Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA


Moottorikelkalla kairassa workkien ja kalastaen

Kuvassa Matti Kuivila, SM2DVT, OH2WW.

Matti Kuivila, SM2DVT, OH2WW

Hamssiveli Matti Kuivila SM2DVT, OH2WW (1929-2006) asui 1950-luvun alussa Helsingissä, Hakaniemessä. Siis "Hagiksen kundeja" stadin slangilla ilmaistuna. Olimme molemmat jäseniä Kallion radiokerhossa, johon kuuluivat myös mm. OT Frans Mäkelä, OH2OG (SK), Antti Silander, OH2MB (SK) ja Reiska Raita, OH2WZ. Seuraavassa asunnossa, Fleminginkadulla Matilla oli sloping dipoli, ja sillä tuli kivasti esim. 40 metrin dx:iä.

Matti kuului myös retkeilykerhoon, jonka toimintaan hän otti ahkerasti osaa. Minäkin olin mukana muutamilla retkillä, joista eräs suuntautui hieman epätavanomaiseen kohteeseen, nimittäin Helsingin Yliopiston anatomian laitokselle. Mieleen se joka tapauksessa jäi ja vahvasti.

Matti muutti 1950-luvun lopussa työn perässä Ruotsiin, Gällivaaraan, jossa hän asui kuolemaansa saakka. Heti kun suomalaisille Ruotsissa oli mahdollista hankkia radioamatöörilupa, hän sai 60-luvun keskivaiheilla kutsun SM2DVT, jolla hän oli tuttu monille hameille Suomessa ja muualla maailmalla. Hän säilytti myös suomalaisen kutsunsa OH2WW, jota käytti Suomessa käydessään. SSA:n kevätkokouksessa Luulajassa 2006 hän sai lisäksi erikoiskutsun SH2WW, jolla kuitenkin ehti ottaa vain muutamia kusoja.

Matti piti Lapista ja kun ihmettelin hänen muuttamistaan pohjoiseen, hän sanoi, että kylmäkin siellä on paremmin kestettävää kuin Helsingin kylmä kosteus - ja pimeässäkin pystyi näkemään kätensä - jota ei Helsingin seudulla kyennyt näkemään. Mieleen jäi myös kerta, jolloin Ruotsin matkan lopuksi kotiin palatessamme jouduimme ajamaan Pohjanlahden ympäri, kun Kapellskärin lautta ei kulkenut lakon takia. Matti kehoitti käymään heillä ohi ajaessamme, kun heille ei olisi pitkä matka rannikolta ajaa. Olimme silloin Piteåssa ja karttaa katsoessamme totesimme, että Gällivaaraan oli parisensataa kilometriä ja takaisin toiset, joten jatkoimme matkaa kotiin päin. Niinpä niin, matkojen pituus on suhteellista ja käsitys siitä hieman erilainen Lapissa kuin etelässä.

Matti ajeli ahkerasti moottorikelkalla kairassa ja otti sieltä kusoja mm. jenkkeihin, jotka eivät olleet uskoa millaisen vasta-aseman kanssa olivat yhteydessä, ja mikä oli sen sijainti. Matti oli myös innokas kalastaja ja oli kehitellyt telttaansa vaneripohjan, jossa oli luukku kalastamista varten. Vaikka järvellä kävi millainen puhuri tahansa, kalastaminen oli mahdollista lämpimässä teltassa lepäillen.

Matin viimeisinä vuosina tapasimme Suomessa kesäleireillä, joissa kuuntelimme esitelmiä, ihmettelimme maailman menoa ja ostelimme tarpeetonta tavaraa kirpputoreilta.

Matti sai kairasta sitten jonkin pöpön, joka aiheutti jatkuvaa kuumeilua ja heikensi hänen vastustuskykyään. Vuoden 2006 kesäleirille hän ei enää jaksanut saapua. Hamssiveli ja hyvä ystävä Matti Kuivila, SM2DVT, OH2WW tuli matkansa päähän marraskuussa 2006.

Pertti Kantanen, OH2VZ


OH2LA - Pukinmäen parooni

Kuvassa Toivo Sorvali, OH2LA.

Toivo Sorvalin (* 1921 Säkkijärvi) taisivat tuntea melkein kaikki suomalaiset workkimista harrastavat hamssit. Topin, OH2LA:n leppoisa ääni kuului usein kotimaan bandeilla.

SRAL:n painattama OH2HK:n laatima Termipakki mainitsee parooni-termin kohdalla Pukinmäen parooniksi Topin, OH2LA:n. Pääkaupunkiseudun 60-70-lukujen kahdenkympin 14.150 MHz iltarinkulassa Topi oli vakiojäsen. Termipakissa on myös maininta kyseisestä iltarinkulasta.

Topin CW-signaali putkahti kuuluville aina sillä taajuudella, missä vain oli hänelle uusi DXCC-maa äänessä. Topi kalasti etenkin CW-modella uusia maita, mutta saatiin hänet kyllä phonellekin, kun harvinaisuus oli tähtäimessä. Topi oli korkealla suomalaisten DXCC-tilastossa. Taisi huipulla olla pientä keskinäistä kilpailuakin kärkipaikoista.

Menestyneenä kilpailunikkarina muistan Topin. Hän oli ollut OH2AL:n, Tapanilan radioamatöörien, perustajajäseniä. Kerholle rekisteröity osoitekin oli Topin kotiosoitteessa. Kilpailuihin osallistuminen liittyi aivan olennaisesti OH2AL:n, Tapanilan radioamatöörien, aktiviteetteihin sekä manner-Suomesta, että Ahvenanmaalta käsin. Vuotuinen SAC-trippi OH0-maahan kuului kerholaisten odotettuihin toimintoihin. Sigge oli yhdyshenkilönä Ahvenanmaalla. Ahvenanmaan osallistumiset olivat samalla sosiaalinen tapahtuma, eikä sieltä workittu otsa rypyssä.

Tapanilan radioamatöörien jäseniä haastatellessa käy korostuneesti ilmi se, kuinka Topi oli opettaja ja kannustaja paikkakunnan nuoremmille hamsseille tai hamsseiksi aikoville. Olihan Topin ammattikin opettaja. Hän oli Haagan Ammattikoulun autosähkölinjan pidetty opettaja ja koulun vararehtori.

Topin harrastukset eivät rajoittuneet pelkästään hamssitouhuihin. Varsinkin pääkaupunkiseudun hiihtoladut olivat Topille mieluisia liikuntapaikkoja. AL:n porukka haastoi hiihtospesialistien Topin ja Paven, OH2XF, aloitteista mm. OH2AM:n hurttimieliseen hiihtokilpailuun Paloheinän laduille.

Kalastusta muistan Topin myös harrastaneen.

Eräs Topin harrastuksista oli autojen kunnostaminen. Varsinkin Volgat olivat kunnossapidon kohteena. Volgien korjaustoimenpiteistä Topi joutui pari kertaa kertomaan tuttavilleen muutamia vakavia autonkorjausohjeita. Kerran sormus tai jokin työkalu osui ja juuttui starttimoottorin akkukaapelin ja rungon väliin aiheuttaen oikosulun ja palovammoja Topin käteen.

Toisella kerralla Topi oli tekemässä säätöjä Volgan avoimen konepellin alle kumartuneena ja kaasuttimen vivuista käsin sääteli moottorin kierroksia. Yht´äkkiä moottorin tuulettimesta katkesi yksi siipi sinkoutuen aivan Topin korvan vierestä ja iskeytyi voimalla konepellin sisäpintaan. Taisi osittain lävistää konepellinkin. Topi säästyi vahingoitta ja muisti kertoa varoituksen sanoja asiasta.

Viimeisin topin Volga oli tummansininen entinen poliisiauto. Topia huvitti, kun hänen edellään ajavat alkoivat usein hidastella, luullen poliisin ajavan perässä ja tarkkailevan liikennekäyttäytymistä.

Edellä mainitsemani pääkaupunkiseudun 14.150 MHz iltarinkulan jokavuotiseksi ohjelmanumeroksi muodostui joulusaunassa käynti Topin kellarissa. Lainaus Termipakista: "Topin kellari, OH2LA:n kellari, jonne mentiin usein saunomaan Tapaninpäivän iltana. Vrt. Pukinmäen parooni".

Ensimmäisellä kerralla rinkulaporukka kutsutti itsensä peräti joulupäivänä saunaan. Onneksi seuraavana vuonna saatiin muutos ja Topi ja Rauni-rouva ja muu perhe saivat sentään viettää perhejoulua. Muutoksesta ei tullut kovin radikaalinen. Porukka kutsutti itsensä sittemmin tapaninpäiväksi saunomaan. Viimeisinä saunavuosina kävijöitä oli melkoisesti ja se osoitti OT Topin lämpimiä sosiaalisia yhteyksiä harrastuskavereihin.

Saunassa oli puinen workkimispenkki, johon kävijöiden täytyi riipustaa kutsumerkkinsä. Pöydällä oli aluksi vihreän linjan Heatkit-rigit. Myöhemmin rigeiksi vaihtuivat Draken mustat laatikot. Topi piti kuitenkin Heattejä parempina, koska "niissä oli pyöreät reunat".

Pihalla seisoi tukeva komea masto, joka oli maamerkki Siimakujaa lähestyville. Aluksi mastossa oli spider quad. Innokkaana DXCC-workkijana Topi kuitenkin rakensi tilalle tehokkaamman nelielementtisen quadin.

Topin perheen muodosti hamsseja ja hamssien tempauksia hyvin ymmärtävä Rauni-rouva, Kati-tytär, pojat Seppo ja Urpo. Voi myös melkein sanoa, että Upin (Urpo Sorvali) muusikkoystävät olivat kuin Sorvalien lapsia. Topin autotalli oli annettu nuorten muusikkolupausten harjoituspaikaksi. Jo varhaisessa vaiheessa Rauni ja Topi oivalsivat, että näistä nuorista vielä kuullaan. Ja kuuluihan heistä.

Eräs heistä, tunnettu laulaja Maarit Hurmerinta, muistaa hyvin nuo ajat ja etenkin Upin vanhemmat varsin lämpimin muistoin. Maaritin ilmaisun mukaan "Sorvalit sietivät melko äänekkäitä autotalliharjoituksia, antoivat kunnioitusta heille ja antoivat tilaa nuorten harrastuksille". Topista Maarit muistaa erikoisesti yhden ainutkertaisen Volga-auton, jonka perässä oli aivan hillitön antenni. Se antenni herätti aina heissä nuorissa hilpeyttä ja he tunnistivat siitä Topin auton jo kaukaa.

Pukinmäen paroonia, OT Topia muistellen, OH2AL:n keskiviikkotapaamisessa vieraillut ja kerholaisten muistoja talteen poiminut ja Maaritia Topin takia konsultoinut

OH2BT, Risto

Kuvat OH2FS, Arto