Erkki Heino (1904-1964) kuuluu merkittäviin radioalan uranuurtajiin maassamme. Varsinkin jos huomioidaan radioalan kokeilut ja saavutukset ennen vuotta 1920. Silloin saamme kokoon nimet: Tigerstedt, Lindell, Jäämaa, Heino, Sainio, Lind-Lautkari ja Hauvonen. Kun otetaan huomioon, että Heino oli radioharrasteen aloittaessaan vielä koulupoika, hänen intonsa, kyvykkyytensä ja tarmokkuutensa on täytynyt jo nuorena olla poikkeuksellista. Se johti myös merkittäviin saavutuksiin ja elämänuraan radioalalla.
Luontainen johtaja jo nuoresta pitäen. Heino oli jo nuorena johtajatyyppi, joka innosti ja sai mukaansa mm. muita Suomalaisen normaalilyseon oppilaita. Heistä mainitaan Kalle Sainio, Erkki Kairenius ja Erkki Liuksiala. Sainio ja Kairenius muodostivat Heinon ohella Nuoren Voiman teknillisten harrastusten kantajoukon. Tämän ryhmän harrastekohteeksi tuli radio. Nuoren Voiman liitossa (NVL) toimi piankin radioamatöörien yhdistys, jonka aktiivinen toiminta puolestaan teki myöhemmin mahdolliseksi valtiovallan myöntämät luvat ja radioiden käyttöoikeudet.
Erityisen merkittävää oli NVL:n piirissä tapahtunut ohjaus ja tiedottaminen, jossa Heino osoitti myös luontaista pätevyyttä ja kykyä. Kalle Sainio oli seuraamassa erästä Heinon kokeilua ja mainitsee: ”Se oli minun radiotartuntani syy”. Heino ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, vaan oli armoitettu harrastetovereiden innostaja ja opastaja.
Myös Heinon radioliikenteelliset taidot olivat hänen nuoresta iästään huolimatta merkittävät. Hän toimi Helsingin Sanomien avustajana jo koulupoikana. Heino otti mm. uutisia vastaan morsella. Kerrotaan, että hän uutteran asemien kuuntelun ja morseharjoittelun seurauksena oli saavuttanut sähkötyksessä ”ilmiömäisen taidon”. Kesälomilla Heino pestautui laivoihin sähköttäjäksi, ja hän suoritti myös kansainvälisen radiosähköttäjän tutkinnon v. 1928.
Tekniikka vei kuitenkin radioliikenteestä voiton – todennäköisesti käytännöllisistä syistä. Heinosta tuli diplomi-insinööri ja radioalan tekninen ammattilainen. Hän toimi mm. Helsingin radioaseman päällikkönä Santahaminassa v. 1930-1937. Tehtävässään hän suunnitteli ja oli rakentamassa Santahaminaan useita lähetys- ja vastaanottolaitteita. Posti- ja lennätinhallituksen radiokonttorin yli-insinöörin virkaan Heino nimitettiin v. 1938 ja siitä alkoi hänen uransa radiohallintotehtävissä.
Sodanjälkeinen aika asetti monia haasteita radiohallinnolle. Oli hankittava tietoa, kehitettävä uutta ja yritettävä säilyttää pienen, sodassa hävinneen valtion edut kansainvälisesti. Yli-ins. Heino teki lukuisia matkoja ja edusti tiiviisti radiohallintoamme ulkomailla. Arkistoista löytyi mm. tietoja teollisuusmatkoista Lontooseen, Konstanzaan ja Cambridgeen, sekä matkoista Ruotsiin v. 1945, Tukholmaan ja Osloon v. 1947. Kansainvälisen neuvoa-antavan radiokomitean (CCIR) työhön Heino osallistui vuosina 1954-57.
Atlantic Cityn radiokonferenssi v. 1946-47 oli tärkeä sodan jälkeinen radiojärjestelmien ja taajuuksien uusjako, johon Heino osallistui. Se järjesteli ja kehitti merkittävästi eräitä radiojärjestelmiä, kuten mm. radionavigointi- ja ilmailuradiojärjestelmiä. Radioamatöörit menettivät taajuusalueistaan osia, kuten 14.400>14.350Mc/s ja 30.000>29.700Mc/s, mutta päätettiin myös uudesta taajuusalueesta 21.000-21.450Mc/s. Saatiin myös taajuusalue 50-54Mc/s, mutta vain vyöhykkeille 2-3. Radioamatöörien taajuusalueet välillä 30-10500Mc/s päätettiin sijoittaa uudelleen (relocate).
Kun esimerkiksi USA:ssa oli v. 1946 ”vain” n. 60000 radioamatööriä, ei hallinnollista vastavoimaa konferenssissa löytynyt tarpeeksi, vaikka radioamatöörit olivat monessa maassa – Suomessakin – olleet tärkeissä tehtävissä sodan aikana. Siitä mainittakoon jo lokakuussa v. 1939 SRAL:n aloitteesta perustettu puolustusvoimien apuradioverkko, jossa myös Erkki Heino, OH2NB oli mukana. Sodan jälkeisissä vaikeissa olosuhteissa radioamatööritoiminta voitiin Suomessa aloittaa uudelleen 1. huhtikuuta 1947, mutta näyttää siltä, ettei Heino ottanut enää aktiivisesti osaa tähän harrasteeseen.
Erkki Heinosta on lisäksi mainittava hänen museoharrastuksensa, jota on pidettävä kaukonäköisenä toimena. Hän suoritti henkilökohtaisesti radioesineistön keräystä. Hän piti myös leikekirjaa merkittävistä tapahtumista. Tätä leikekirjaa ei SRAL:n arkistosta löytynyt, ja valitettavasti hänen henkilökohtaisia muistelmiaan tai dokumentteja varhaisemmista radiokokeiluista on säilynyt varsin vähän.
Jotakin kuitenkin löytyi – vajaa sivu Reino Janhusen toimittamassa juhlajulkaisussa ”…alussa oli kipinä” otsikolla ”Alkuaikojen harrastelijapiiri oli pieni”, johon seuraavat tiedot perustuvat.
Lindell oli aloittanut radiokokeilunsa jo 1915-16. Mikä huomattavaa, hänelle tuli QST-lehti. Sieltä hän sai uusia ideoita ja teknistä tietoa, jota jaettiin muillekin. Heinon kuvauksen mukaan Lindell oli hänen ja monen muunkin oppi-isä ja innostaja. Heino kertoo:
”Tapasin Lindellin oltuani ensin kirjeenvaihdossa Porvoossa asuvan Ilmari Jäämaan kanssa. Muistan Lindellin ensimmäisen käynnin luonani. Hänellä oli mukanaan pieni, noin 25x25x15 cm kokoinen matkalaukku, ja tässä laukussa oli pieni putkivastaanotin. Tämä tapahtui vuonna 1919!”
Vastaanottimessa oli yksi radioputki ja säädettävä kelasarja. Kuunneltava alue ulottui 600 metristä aina 25-30 km aalloille asti. Vastaanottimessa oli kiinteät kondensaattorit ja säätö tapahtui keloja säätämällä. Virtalähteenä toimivat taskulampun paristot. ”Kun kytkimme sen antenniin, kuulimme aivan tavattomasti Euroopan asemia pitkillä aalloilla.”
Heinolla oli pian tällainen vastaanotin ja niin oli eräillä muillakin. Kun Heino oli niihin aikoihin Helsingin Sanomien palveluksessa, hän pystyi vastaanottimellaan kuulemaan uutisia ja kirjoittamaan niitä ylös lehteä varten.
Lindell oli aavistanut aivan oikein, että lyhyillä aalloilla päästään hyviin tuloksiin. Vuonna 1924 Heino kuuli ensimmäisenä eurooppalaisia asemia lyhyillä aalloilla. Hän teki Kaireniuksen ja Sainion kanssa ”vaikuttavan havainnon”, että yhteyksiä voidaan pitää maan rajojen ulkopuolelle! Siis lyhyillä aalloilla!
Heinon lyhytmuotoiset muistelmat keskittyvät siis enemmänkin Lindellin saavutuksiin kuin hänen omiinsa. Heino mm. mainitsee Lindellin olleen kiinnostunut siitä, miten pienellä teholla yhteys on mahdollinen. Toisin sanoen muiden saavutustensa lisäksi Leo Lindell on ollut maamme ensimmäinen ”QRP-mies”. Toiset olivat Heinon todistuksen mukaan kiinnostuneita saamaan antenniin niin paljon tehoa kuin mahdollista!
Kuten useat tuon ajan radioharrastajat oli Heinokin monialainen harrastaja toimien tuona aikana toimintansa aloittaneissa yhdistyksissä. Tarpeellista teknistä tietoutta oli mahdollista levittää ja saada niiden kautta. NVL:n radioyhdistys perustettiin 14.4.1921 Porvoossa. Heino toimi sen hallinnossa v. 1921-1923. SRAL:n hallituksen jäsen hän oli v. 1929-1930. SRAL:n kunniajäseneksi Erkki Heino kutsuttiin v. 1948.
Jälkikäteen arvioiden Heino kuuluu niihin radiomiehiin ja uranuurtajiin, jotka ovat merkittävistä radioamatööritoimintaa edistävistä ansioistaan huolimatta jääneet ilman Jäämaan palkintoa.
Radiosähköttäjien puolesta. Erkki Heino ei unohtanut todennäköistä mieliammattiaan myöhemminkään. Hän toimi mm. posti- ja lennätinhallituksen (PLH) järjestämien radiosähköttäjäkurssien johtajana. Radiosähköttäjien koulutus oli monia vuosia hoidettu tilapäisjärjestelyin PLH:n radio-osaston toimesta. Suomen Radiosähköttäjäliitto ry esitti PLH:lle kesäkuussa 1962 toimikunnan asettamista käsittelemään radiosähköttäjien koulutusta ja saattamaan se vakinaiselle pohjalle. Ilman Heinon panosta asia olisi tuskin edennyt.
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö asetti lokakuussa 1963 tehtävään toimikunnan, jonka puheenjohtajaksi tuli johtaja Erkki Heino. Mietintö valmistui helmikuussa 1965. Vaikka Heino ei enää ollut näkemässä lopputulosta – tai oikeastaan välitulosta, hänen toimintaansa on pidettävä merkittävänä uusimuotoisen radiosähköttäjäkoulutuksen suunnittelussa ja kehittämisessä. Lopputuloksen ratkaisi myöhemmin sama ominaispiirre, joka oli tyypillistä Heinolle – sitkeys.
Radiosähköttäjäkoulutus oli mietinnön mukaan tarkoitus siirtää hallinnollisesti PLH:lta Ammattikasvatushallitukselle, mikä myöhemmin toteutui. Aiottua Valtion radiosähköttäjäopistoa ei kuitenkaan saatu aikaan. Vuosien ponnistelujen tuloksena Opetusministeriö asetti toimikunnan kiireellisellä toimeksiannolla huhtikuussa v. 1971, joka sai aikaan mietinnön v. 1972.
Suomenkielinen radiosähköttäjäkoulutus aloitettiin mietinnön mukaisesti samana vuonna Raumalla ja ruotsinkielinen koulutus Maarianhaminassa. Ammattiradisteista alettiin kouluttaa myös teknisesti päteviä ammattimiehiä ja sitä tavoitetta varten järjestettiin ammatissa oleville radiosähköttäjille ensi kertaa täydennyskursseja Raumalla ja Järvenpäässä. Ammattiradisteista monet siirtyivät myöhemmin teknisille aloille, kuten esim. kasvavan radiopuhelinalan tehtäviin.
Heinon oppilaaksi – sattuma korjaa satoa. Kun nuori, aloitteleva radioharrastaja tapaa vanhemman ”tekijämiehen”, syy voi liittyä esimerkiksi koulutukseen. Heinoon tutustuminen ja allekirjoittaneen kokemukset hänestä olivat suurta sattumaa.
Siirtyminen radioalalle ei Lyseon päättämisen jälkeen näyttänyt helpolta. Halu päästä nopeasti radioalalle ja työelämään johti ratkaisuun, jossa akateemiset mahdollisuudet ohitettiin ja ammattisähköttäjän ura houkutteli enemmän. Tekniset taidot lisääntyivät, kun hakeuduin radio- ja TV-huoltotehtäviin sähköttäjäkurssin alkamista odottaessa. Ajallisesti lyhyt, vuoden mittainen kansainvälinen radistikoulutus tuntui armeijassa saadun radiokoulutuksen jälkeen hyvältä jatkolta. Kansainväliset radiosähköttäjät koulutettiin niihin aikoihin, 1950-60 lukujen taitteessa Helsingin Lauttasaaressa PLH:n radiolaboratorioon liittyvissä tiloissa.
Erkki Heinon pitkänhuiskea olemus tuli piankin tutuksi muutaman PLH:n radio-osaston insinöörin lisäksi. Kun meripalvelun jälkeen siirryin PLH:n ulkomaanosaston hallintotehtäviin, jouduin useinkin tekemisiin radio-osaston kanssa. Heino ei ollut enää siinä vaiheessa osaston johtajana.
Heinolla oli radiotoiminnassa pitkäaikainen ja monipuolinen kokemus, jonka laadusta meillä oppilailla ei tosin ollut tarkempaa käsitystä. Hän oli itsekin kansainvälinen radiosähköttäjä, jopa 1. luokassa. Laajaan kokemukseen liittyi todellinen radiomiehen persoona ja into. Tuskinpa osaston johtajan olisi tarvinnut vaivautua opetustehtäviin. Muistiin on jäänyt elävästi tuokiokuvia Heinon tunneilta, kun hän opetti etupäässä virtalähdeasioita.
Esitystapa oli nopeatempoista joskin kaikin puolin selkeää äänen käyttöä myöten. Hän kirjoitti paljon liitutaululle. Toinen käsi kirjoitti, kun toinen käsi pyyhki tekstiä pois. Opetustapa hioutui ajan mukana, ja me oppilaat opimme kirjoittamaan nopeammin. Tässä oli kyse puhtaasti luentotyyppisestä opetuksesta, jollaista radiotekniikan teorian opetus oli tietääkseni koko sen PLH/PTH toiminnan ajan.
Heino, kuten varmaan muutkin opettajat, oli selvillä oppilaiden taustoista. Monella meistä oppilaista oli radioamatöörin pätevyys tai muuta radioalan kokemusta. Hän olisi voinut kertoa enemmän omista harrastekokemuksistaan, mutta sen aikaiset radiomiehet eivät yleensä menneitä ja omia tekemisiään muistelleet.
Harvoista hänen kertomistaan nuoruuden kokemuksista mieleen ovat jääneet jutut kidemateriaalin hakemisesta geologiselta laitokselta ja akun rakentamisesta. Radiotoiminnan alkuaikoina radion osatkin oli tehtävä pääasiassa itse. Suurena plussana tulee mieleen, että opetuksen lomassa saimme monia hyviä vinkkejä käytännön asioista. Juuri tuo kokemukseen perustuva käytännön asioihin tukeutuminen oli Heinon vahvuus.
Allekirjoittanut joutui – ilmeisesti sekin oli sattumaa – lähempään tuttavuuteen Heinon kanssa, koska hän kääntyi puoleeni eräissä asioissa. Oppiaiheeseen liittyvän keskustelun jälkeen hän työpaikalleen lähtiessään kysyi kerran, olisiko minulla asiaa kaupungille? Olihan minulla. Laitoksen keltainen Volvo kuljettajineen odotti pihalla. Heino asettui nahkalaukku sylissä etupenkille ja minä vääntäydyin takapenkille. Sitten juteltiin radioista oikein tosissaan, ja hän halusi kuulla muun muassa radioamatöörimaailman tapahtumista. Tämän jälkeen kuljin Heinon mukana autokyydissä aina kun oli mahdollista, oli kaupungille ”asioita” tai ei.
Kun radiosähköttäjistä oli pulaa, Heino päästi meistä muutamia työelämään muita aikaisemmin. Heino oli järjestänyt lähtiäistilaisuuden radio-osaston neuvotteluhuoneeseen. Hän piti meille pitkän, kerrassaan vaikuttavan lähtiäispuheen. Tuntui siltä, että puheen aikana menneiden aikojen muistot tulvivat liikuttuneen puhujan mieleen. Sen jälkeen en Heinoa enää tavannut. Tapaamisemme oli viimeinen.
Erkki Heinoon kohdistui henkilönä puoleltamme arvonantoa, joka ei johtunut pelkästään hänen korkeasta virka-asemastaan. Hänessä oli nykyilmauksen mukaan poikkeuksellista henkilökohtaista karismaa. Opettajan tehtävän tärkeyttä ei pysty vertaamaan osaston johtamiseen, mutta eikö se voi olla hyvinkin merkittävä koko elinaikaisen menestyksen ja ihmisen tulevan kohtalon kannalta?
Heino on eräs radiohistoriamme legenda. Hänen kokemuksensa ääni ja paljon nähneen radiomiehen tarttuva into on uskoakseni saatellut kaikkia meitä hänen oppilaitaan vuosien varrella. Meihin istutettiin todellisen radiomiehen ”spirit”, henki. ”Kerran radiomies – aina radiomies.”
Timo Kiiski, OH1TH/OH5TA